Matkakuumemittari punaisella

Uuh. Verhojen raosta ei tarvise kurkata kummoinenkaan auringonpilkahdus kun harmaaseen hankeen hukkunut kevätmieli jo nostaa päätään.

Ja mitä se haikailee ensimmäisenä? No reissun päälle tietenkin.

Tätä taitaa olla liikkeellä: toimituksen palstalla udeltiin äskettäin lilyläisten seuraavaa matkakohdetta ja Mansi- ja mustikat-palstalla pohditaan, millaista olisi matkustaa aivan yksin.

Minä tiedän. Se on ihanaa.

Meistä tunnollisen maineen omaavista ihmisistä kun tulee niin kovin helposti matkakumppaneiden huoltajia. Eikä se aina haittaa, mutta joskus se on ihan helvetin rasittavaa.

Yksin reissatessa tätä ongelmaa ei ole. Voi mennä ja tehdä mitä huvittaa ja ainoa mistä pitää ja kannattaa huolehtia, on oma hanuri. Eikä maailmalla kuitenkaan ole koskaan yksin. 

Minä olen marraskuusta saakka hipelöinyt saamaani kirjettä, joka on melkein kuin rakkauskirje, koska se alkaa niin ihanasti: 

Olemme myöntäneet Teille stipendiluontoisen asumis-/työskentelyjakson Berliinin taiteilijaresidenssissä…

Uuh. Taasha myös tavataa.

Kirjeen saapumisesta lähtien olen myös nukkunut Berliinin metrokartta tyynyn alla. Parasta iltalukemista ikinä. 

Oi ihana kesäkuu, tule jo!