Mustaa ja valkoista eli yhden naisen spontaani roadtrip

Totesin taas kerran, että kyllä. Spontaanisuus kannattaa. 

Eilen oli hulinapäivä, niin kuin joskus on. Illalla ajattelin, että no nyt. Köllähdän tähän sohvalle enkä liikahda enää mihinkään. 

Sitten muistin että perkele, naapurikaupungissa on kansainväliset teatterifestivaalit, toiseksi viimeistä päivää. Enkä ole käynyt siellä, koska on ollut muita iltamenoja ja sitten halusin vaan mennä maalle katsomaan, miten ruoho kasvaa. Sen verran olen jo henkisesti keski-ikäinen.

Kurkkasin ohjelmaa. Kahdeksalta alkaa brittiläinen kabaree. Siis tunnin päästä. Saakohan sinne vielä lippuja? No hitto, kokeillaan!

Puoli tuntia myöhemmin seisoin teatterin aulassa lippu kourassani. Ja siitä noin pari tuntia myöhemmin poistuin teatterin ovesta hymy huulillani. Lähdin seuraamaan kadulla kulkevien ihmisten letkaa ja hupsista. Päädyin tuliteatteriesityksen katsojaksi. 

(Okei, tämän kuvan kökköys ehkä vähän nolottaa, mutta laitoin sen nyt kuitenkin tähän koska ihmisen on hyvä toisinaan tunnustaa myös huonoutensa. Järkkärikin oli mukana, mutta muistikortti kotona lukijassa. Klassikko. Parempia kuvia voitte halutessanne katsoa vaikka täältä. )

Viileä kesäilta pyrki paidan alle, mutta minun oli silti lämmin. Katselin ihmisiä ja totesin, että kyllä tämä maailma on kuitenkin aika kiva paikka. Tämä Imatrakin, vaikkei millään uskoisi. 

Olo oli hyvä ja levännyt. Tajusin, että tätä rentoutta en olisi saavuttanut jäämällä kotisohvalle. 

Liekkien sammuttua lähdin talsimaan autolle ja mietin, mikä olisi täydellinen päätös tälle täydelliselle, korkeakulttuurintäyteiselle perjantai-illalle. Tiesin vastauksen heti: hampurilainen ABC:llä. 

Ja näin koeteltiin samantien uskoani ihmiskuntaan. Fuckin’ itsepalvelu! Mitä seuraavaksi, paistanko itse sen purilaiseni, häh?

Rakkaat lukijat, pyydän. Nyt pieni hiljainen hetki tähän kohtaan: 

R.I.P. Mä tuon sen hampurilaisen sulle sit pöytään.

Jäämme kaipaamaan sinua. Meillä oli ihanaa, niin kauan kuin sitä kesti.