NE

Outokummun urheilutalo talvella 2000. 

Olen kaksikymmentävuotias ja opiskelen Pohjois-Karjalassa musiikkiteatteria. Lukujärjestyksessämme on mukana myös aikidoa, joten olemme kokoontuneet kokovalkoisissa puvuissamme urheilutalon tatamille etsimään harmonisen voiman tietä. Minulla tosin ei ole erityisen harmoninen olo, sillä minulla on kuukautiset. Supertamponit olivat aamulla kylppärin kaapista loppu, joten ajattelin optimistisesti pärjääväni tunnin normaalikokoisella tamponilla, vaikka menkkani ovatkin osastoa Niagara Falls. 

VIRHE. 

Tunti on melkein lopussa, kun tunnen epämiellyttävän lirahduksen. Ei helvetti. Harjoitus on vielä kesken, enkä voi vain livahtaa ovesta, täällä pitää sitä paitsi pyytää lupa kaikkeen. Minuutit matelevat ja tunnin lopuksi teemme vielä sarjan kuperkeikan tyylisiä ukemeja. Tajuan, että jos persauksessani on tahra, niin nyt sen näkevät kaikki muutkin. Ja onhan siellä. 

Tirskuminen ympärilläni alkaa jo matkalla pukuhuoneeseen. Olen kyllä kuullut naisten välisestä solidaarisuudesta, mutta täällä siitä ei ole tietoakaan. Yksi vittuilee minulle Japanin lipusta, toinen heiluttaa nenäni edessä terveyssidettä: kannattais kuule käyttää näitä! Istun häpeissäni pukuhuoneen penkillä, myttään housut treenikassin pohjalle. Tahra ei ole kahden euron kolikkoa suurempi, mutta mielessäni se on Laatokan kokoinen. 

Kun nyt muistelen tapahtumaa näin seitsemäntoista vuoden jälkeen, ymmärrän hyvin luokkatovereitteni reaktion: minä ruumiillistin yhden meidän kaikkien pahimmista painajaisista. Ilmassa kaikui se ääneenlausumaton repliikki:

LUOJAN KIITOS TUO EI TAPAHTUNUT MINULLE. 

Silloin, ja myöhemminkin, olisin todellakin kaivannut tuekseni Rosa Meriläisen ja Sanna Seiko Salon kirjoittamaa NE –Kuukautiskirjaa. Onneksi se on sentään kirjoitettu nyt. Kauniisti taitettu kirja avaa raikkaasti ja rehellisesti tabua nimeltä kuukautiset, tarjoten sekä tiukkaa faktaa että runsaasti erilaisten kokemusasiantuntijoiden näkökulmia aiheeseen. Se on erittäin tervetullut ja aivan helvetin tärkeä keskustelunavaus asiaan, joka koskettaa niin monia ja josta häpeällisen vähän puhutaan, juurikin häpeän vuoksi.

Sillä häpeä on asia, joka automaattisesti paritetaan kuukautisten kanssa. Häpeän tunne ei vaadi edes kirkuvanpunaista tahraa housunpersauksissa, vaan ihan vaan pelkästään sen, että sattuu olemaan ihminen, jonka haaroista vuotaa kerran kuussa verta. Inhottavaa, likaista, noloa ja sotkuista. Häpeä on kirjoitettu myös tiiviisti sisään kuukautissuojien mainontaan: kas tässä sinulle nainen HUOMAAMATON suoja, kun käytät tätä niin KENENKÄÄN EI TARVITSE TIETÄÄ.

KOSKA PAHINTA ON SE JOS JOKU HUOMAA. 

Olen aika paljon nyt miettinyt tätä: mitä meille tekee se, että asia, joka on maailman luonnollisin ja toistuu elämässämme säännöllisesti, on samalla sellainen asia, josta ei kyetä keskustelemaan luontevasti ja jonka olemassaolo tulee lähtökohtaisesti salata? Villi veikkaus on, että ei se ainakaan hyvää tee.

Sillä häpeä halvaannuttaa, se saa ihmisen pienentämään itseään. Ei hyvä.  

Toivonkin, että tämän upean kirjan myötä keskustelukulttuuri avartuu ja rekallinen turhaa häpeää heitetään romukoppaan. En hae tässä sitä, että käytetyistä tamponeista pitää tehdä korvakorut tai käyttää kuukuppia shottilasina (miksei), vaan sitä että kuukautiset miellettäisiin ihan tavalliseksi puheenaiheeksi siinä missä moni muukin jokapäiväiseen elämään liittyvä asia. Ilahduin suuresti myös Lupa puhua – Sex, Tits & Periods -kampanjasta, jonka tavoitteena on kannustaa ihmisiä ottamaan oma keho haltuun ja puhumaan avoimesti siihen liittyvistä tarpeista. Erinomainen tavoite! 

Avointa ja häpeämätöntä viikonloppua kaikille, kuukautisilla tai ilman!

 

P.S. HUOMIO HUOMIO, Kuukautiskirjasta on juttua myös No Sex and the Cityn tontilla ja siellä voi osallistua myös kirja-arvontaan, klik klik!