Nyt luovuttaisin avaimen

Aina tulee se hetki, kun siivousrätti tipahtaa käsistä. Nyt riittää. Jos vielä jäi tahroja, jääköön perintönä seuraavalle.

Sähkösopimus katkaistu, pakastin sulatettu. Muistinhan ottaa tuhkiksen parvekkeelta, muistin joo. 

Lasken vielä kerran avaimet, kaikki on tallella. Nostan skumpan pöydälle ja kirjoitan korttiin onnea uuteen kotiin. 

Vielä viimeinen silmäys seiniin, jotka olivat joskus maailman ihanimmat ja keittiöön, joka oli maailman kaunein. Ja parvekkeeseen, jossa nukuimme ensimmäisen yön, keskellä helteisintä kesää ja heräsimme aamulla lentokoneen jylinään ja joimme aamukahvin viinilaseista, niistä jotka löytyivät päällimmäisestä pahvilaatikosta.

Nyt ne ovat vain seinät, keittiö ja parveke.

Nousen jakkaralle, kurotan kohti kattoa ja napsautan eteisen lampun irti. Menen rappukäytävään, seison vielä hetken ovella ja katson pimeää asuntoa. Henkäisen. Tämä oli nyt tässä.

Painan oven kiinni, lukko naksahtaa. Irrotan ovesta punaisen huopasydämen ja tipautan sen siivousämpäriin pesuainepullojen sekaan. Sydän lähtee, seinät jäävät. 

Katson vielä tuttuja nimiä postiluukussa. Ne samat nimet lukevat jo uudessa laatikossa, hiekkatien päässä. 

Sitten istun autoon ja ajan halki pimeän illan. Samalla kun vaihdan pitkät päälle, radiosta alkaa pauhata Prodigy. Käännän volat täysille, paukutan rattia ja laulan mukana niin lujaa kuin keuhkoista lähtee. Keith kähisee että breathe with me ja minähän vittu hengitän.

Mäen päällä sininen talo ja sinisen talon oven takana miun pojat. Toista rapsutan ja toista pussaan. 

Potkaisen kengät jalasta, kaadan viskin ja istun sohvalle. Telkkarissa itkee Samuli Edelmann.

Minä olen nyt kotona.