Kuten Instagram-heimoni hyvin tietää, osallistuin perjantaina Helsingissä järjestettyyn PING Helsinkiin, sisältömarkkinointialan bisnestapahtumaan sisällöntuottajan eli content gurun ominaisuudessa. (Anteeksi, tuo content guru naurattaa minua tittelinä edelleen ihan perhanasti. Olin mukana tapahtumassa myös vuosi sitten ja silloin avauduin ennakkotunnelmista täällä sekä tapahtuman jälkeisistä fiiliksistä täällä.) 

Olisi ihanaa kirjoittaa tähän, kuinka kullitetussa jakussani minglailin sujuvasti ihmisvilinässä skumppalasi kädessäni ilahtuneesti kiljahdellen ja poskisuudelmia jaellen ja kreisibailasin kaikkien kuulien tyyppien porukoissa pikkutunneille saakka. Arvaisitte kuitenkin, ettei se ole totta. Minä en ole sosiaalinen päiväperhonen, vaan pikemminkin Silta-sarjan Saga Norén. Iltakymmenen jälkeen olin jo jatkuvasta hälinästä niin poikki että karkasin yksin hotellihuoneeseen, makaamaan Al Bundyna käsi housuissa ja tuijottamaan telkkarista Sinkkuelämää, ainoana taustaäänenä ilmastointilaitteen hiljainen humina. 

Taivaallista.

Tätä ei pidä ymmärtää niin, ettenkö olisi nauttinut tapahtumasta: voi kyllä nautin. Päivä piti sisällään monia mahtavia hetkiä: inspiroivia puhujia, tärkeitä oivalluksia, törkeän hyvää ruokaa, kohtaamisia ja hyviä keskusteluja pienissä porukoissa ihanien ihmisten kanssa sekä erittäin lupaavan bisnesneuvottelun, josta toivottavasti syntyy vielä jotakin oikeasti merkittävää. Kiitän koko sydämestäni tapahtuman järjestäjiä siitä valtavasta työstä, jonka he ovat tehneet. 

Minussa vain on tehdasasetuksiin säädettynä se lähes jatkuva tunne ulkopuolisuudesta. Siitä, että en nyt ihan täysin koe kuuluvani tänne, mutta leikitään nyt kuitenkin että kuulun ja toivotaan, ettei kukaan huomaa. (Paitsi että osallistaviin taputusleikkeihin en pysty osallistumaan, en vaan pysty.) Syynsä on varmasti siinäkin, että olen rakentanut nykyisen elämäni täyteen melko rajuja kontrasteja: saman viikon aikana voi viereisellä tuolilla istua juttukumppanina sekä elinkautisvanki että suuryrityksen markkinointipäällikkö. Kun tähän lisää vielä rintalastaa painavan riittämättömyyden tunteen ja pari kuukautta katkonaisia yöunia, niin ei kai liene ihmekään että kasettipesä on välillä tyhjä ja tulostimen lämpeneminen saattaa kestää tavanomaista pidempään. 

Elämä. Siksi sitä kai sitten sanotaan. Tänään se on tällaista, huomenna kenties jotain ihan muuta.