Trendi haastoi lilyläiset kertomaan jostakin omasta harrastuksestaan ja suosittelemaan sitä myös muille. Otetaan siis haaste vastaan.

Tosin kansalaisopiston kurssitarjottimelta tätä on turha etsiä.

Urbaani löytöretkeily (engl. urban exploration, urban exploring, UE, urbex) tarkoittaa normaalisti näkymättömien, usein kaupungissa sijaitsevien tilojen tutkimista. 

(Wikipedia) 

Eli suomeksi sanottuna autiotalohiippailua. 

Luulen, että kaikki alkoi Berliinistä. Ensimmäisellä reissullani selasin residenssin vieraskirjaa ja huomasin, että eräs vieraista oli käynyt kuvaamassa musiikkivideota Beelitz-Heilstättenin hylätyssä sairaalassa. Klikkasin hänen blogiinsa, selasin tekstejä ja kuvia ja tunsin outoa kuumotusta. Tiesin, että tuonne pitäisi vielä joskus päästä. 

Se retki toteutuikin pari vuotta myöhemmin. Ja sen myötä tapahtui jotain vielä paljon parempaa.

Vuosi sitten keväällä, ennen reissuani istuimme kameraseuratovereiden kanssa terassilla ja juttelimme kesäsuunnitelmista. Kun kerroin tulevasta matkastani, joka sisältäisi keikat sekä Beelitziin että Spreeparkin hylättyyn huvipuistoon, avasin tietämättäni varsinaisen Pandoran lippaan. 

Meitä samalla tavalla kajahtaneita olikin pöytä täynnä. Ja siitä sitten alkoivatkin yhteiset retket.

En mitenkään uskaltaisi tehdä tätä yksin, enkä suosittele sitä muillekaan. Yllätyksiä voi aina tulla vastaan, olkoonkin että vielä kertaakaan ei ole laho katto tullut niskaan tai jalka mennyt lattiasta läpi. (Kop-kop.)

Mutta ei turvallisuus ole myöskään se ainoa syy tehdä tätä porukassa. Vaan se, että yhdessä tämä on ihan hemmetin hauskaa. Eli jos laji kiinnostaa, niin suosittelen ehdottomasti etsimään ympärille samanhenkisiä ihmisiä. Ja sitten ei muuta kuin etsimään sopivia retkipaikkoja, niitä on nimittäin paljon. 

Löytöretkeilyyn kuuluu olennaisena osana tietty salaperäisyys ja salapoliisityö. Netistä löytyy toki omia foorumeja asiaan vihkiytyneille, mutta kohteista ei yleensä ilmoiteta sanomalehden etusivulla. Tosin muutaman kerran paikallislehti on meitäkin ilahduttanut uutisoimalla jostakin hylätystä paikasta, josta onkin sitten tullut seuraava retkikohde. Mutta aivan unohtumattomia paikkoja on myös löytynyt ihan vaan ajelemalla ympäriinsä, haukankatseet viritettyinä.

Retkeillä voi tietysti ilman kameraakin, mutta itselleni kohteiden taltioiminen on iso osa tätä harrastusta. Kuvaan enemmän pieniä yksityiskohtia enkä niinkään ota yleiskuvia kohteesta. Väitän sitä taiteelliseksi ratkaisuksi mutta tosiasiassa en jaksa laiskuuttani venkslata objektiivien kanssa vaan elän symbioosissa luottolasini eli 50-millisen kanssa.

Asumattomilla taloilla ei ole kotirauhansuojaa, joten varsinaiseen laittomuuteen löytöretkeilijä ei syyllisty, mikäli ovet retkottavat avoimina tai rakennukseen on muuten helppo päästä. En todellakaan ole pulmunen vaan tunnustan, että joskus on myös vanhaa lukkoraukkaa hieman autettu aukeamaan, jos oven takana on odottanut tarpeeksi himottava kohde. On kuitenkin hyvä muistaa löytöretkeilijöiden kultainen sääntö: ota vain kuvia, jätä vain jalanjälkiä. Vandaalit ovat sitten ihan oma lajinsa. 

Olen avautunut tästä harrastuksestani aiemminkin täällä, täällä, täällä ja täällä. Ja kuvakansiotani säilytän täällä.

Löytämisen iloa kaikille uusille ja vanhoille retkeilijöille!

Allekirjoittaneen on kohteessa ikuistanut rikostoveri Marita.