Tämä on mennyt ihan mahdottomaksi. Ihan koko homma.

Automatka, josta normaalisti selviää reilussa puolessa tunnissa, kesti eilen ainakin tuplat. Vaikka oli olevinaan kova nälkä ja kiire kotiin laittamaan ruokaa. 

Syy: lahot talot.

Mie ihan vaan nopeasti tässä pysähdyn ja käyn kurkkaamassa, onko se oikeasti autio. 

Lukossa olivat, enkä olisi yksin uskaltanut sisälle mennäkään. Voihan se katto tulla niskaan porukassa kulkiessakin, mutta kivempi se on jäädä loukkuun kimpassa kuin ypöyksin. 

Kun Neumann lauloi, että 

tämä hetki saa saa minut pian aivovaurioon kun talon aution kanssasi jaan

uskon hänen tarkoittaneen, että pään räjähtämisen syynä olisi pikemminkin kahden nuoren romanttinen rakkaus kuin autiotalon tunnelma itsessään. 

Mutta voi kuule Neumann: ei tämänsorttiseen aivovaurioon mitään teinihempeilyjä tai reppuselässä kantamisia tarvita. 

Jokainen käyty paikka jättää ihon alle jälkensä, toiset syvemmälle kuin toiset. 

Mutta joka kerta sitä katsoo pölyisiä hirsiä ja miettii, että joku joskus jossain on nämäkin vuollut. Rakentanut kodin, huolella ja rakkaudella. Ja että näiden seinien sisäpuolella on varmaankin vihattu ja rakastettu, iloittu ja surtu, loukattu ja pyydetty anteeksi. Ehkä synnytetty, ehkä kuoltu, mutta ainakin keitetty kahvit, pyyhitty salaa kyyneleitä ja avattu joulupaketteja. 

Ja aina kun katson seittien peittämää vanhaa hellaa, mietin onko joku elänyt elämänsä sen ja nyrkin välissä. 

Mutta ne seinät. Siihen ne lahoavat. Ehkä perintöriidan takia, ehkä siksi ettei edes ollut ketään, kenelle perintöä jättää. Tai sitten ne seinät eivät enää rakentajansa mentyä merkinneet kenellekään mitään. Toista ei voi pakottaa rakastamaan itselleen tärkeitä asioita, vaikka se toinen olisi samaa lihaa ja verta. 

Tai sitten ne seinät vain olivat nähneet liikaa. Niihin ei enää mahtunut enempää tarinoita säilytettäväksi.