Silloin, kun höttöinen klikkausjournalismi oikein kovasti vituttaa, kannattaa klikata longplay.fi.

Suomen ensimmäinen ja ainoa hitaan journalismin palvelu tarjoilee laadukasta hengenravintoa erittäin kohtuullista korvausta vastaan. Vaivaisella kolmella eurolla ja yhdeksälläkymmenellä sentillä saa vaikkapa palvelun uusimman singlejulkaisun Katoaminen. 

”Keskittyisit vähän”, halusin sanoa. Tuon hyödyttömän ja kohtuuttoman lauseen, jota muistisairaiden omaiset haluavat toistella.

Muistisairaudet koskettavat yhä useampaa meistä, nyt ja tulevaisuudessa. Vuonna 2050 muistisairaita on Suomessa lähes 400 000, eli kolme kertaa enemmän kuin nyt. Aihe on äärimmäisen vaikea ja kipeä. Ja juuri siksi siitä pitääkin puhua.

Ja sanoa se vaikeakin asia, niin kuin se on:

KAKSI KESKEISTÄ ja pääosin vaiettua tunnetta muistisairauksien yhteydessä ovat häpeä ja raivo. Raivo syntyy voimattomuudesta ja pelosta, kun läheinen, joka on hoitanut sinua kun olit heikko ja pieni, onkin äkkiä itse heikko ja älytön. Roolien kääntyminen on luonnotonta. Se on kohtuuttomuutta, josta ei voi valittaa. Ei voi sanoa kenellekään: tämä on liikaa, nyt seis. Siitä raivosta kukaan ei puhu julkisesti, mutta jokainen muistisairaita tunteva tunnistaa sen. Melkein kuka tahansa myös menettää joskus hermonsa, jos sama kysymys esitetään kaksikymmentäseitsemän kertaa. On epäilyttävää, että tästä ei puhuta televisiossa, lehdissä, omaisten tekemissä kirjoissa tai ylipäänsä missään. Se saa minut ajattelemaan, että jos todellisuutta on pakko salata näin tehokkaasti, takana on jotain suurempaa ja kauheampaa kuin annetaan ymmärtää. Raivon takana on häpeä. Se syntyy, kun ihminen, joka on vaihtanut vaippasi, ei äkkiä muistilääkärin vastaanotolla osaa ratkaista yksinkertaista laskutoimitusta; kun kaikki odottavat hänen vastaustaan hymyillen ja lopulta hän naurahtaa: ”Ai kauhea.”Häpeä syntyy epäoikeudenmukaisuudesta, jota sellainen hetki on täynnä.  (Lainaukset artikkelista Anu Silfverberg: Katoaminen / longplay.fi)