Muistelot jatkukoon:

Huhtikuu 2003

Olen muuttanut Pohjois-Karjalasta takaisin Lappeenrantaan reilu vuosi sitten, saatuani musiikkiteatteriopinnot päätökseen. En minä tänne ole tullut jäädäkseni, kunhan nyt teen hommia ja katselen, mihin suuntaan tässä vielä lähtisi. Jos vielä sinne teatterikorkeaan pääsisi joskus…

Ja onhan minulla täällä mahtava yhteisö, johon kuulua, Teatteri KESY. Tai silloin vielä Lappeenrannan kesäteatteriyhdistys. Edellisenä kesänä olin sekä näyttelemässä että tuottajan assarina, tulevana kesänä näyttelen taas mutta nyt olen myös vastaavana tuottajana. Hui. Kyseessä on kuitenkin puoliammattilaisteatteri, mukana on palkattua väkeä harrastajien lisäksi, budjettikin enemmän kuin kaksi euroa ja katsojatavoite useita tuhansia. Hetken jouduin miettimään, ennen kuin suostuin, edellisen tuottajan siirtyessä muihin hommiin. Mutta tässä sitä nyt ollaan. Näytelmä on Tulitikkuja lainaamassa ja tässä vaiheessa on kaikki ihan mallillaan: kohta alkavat harjoitukset ja lippuja on jo varattu ennakkoon oikein mukavasti. Ehkä tästä selvitään. 

Tuottamisen lisäksi olen töissä Nuorisoteatterissa, opetan teatteri-ilmaisua ala-asteikäisten ryhmälle. Emmin hetken siihenkin suostumista, en ole luontevimmillani lasten seurassa Nyt on meneillään loppuhuipennus, harjoittelemme kevätnäytelmäämme Tarina hylätystä nukesta, ensi-ilta on toukokuussa. Kaikki on ihan ok, mutta tajuan selvästi että tämä ei vain ole minun juttuni. Sydän ei ole mukana siten kuin sen pitäisi olla, tunnen itseni vain tekopirteäksi tädiksi. 

Asun aivan Lappeenrannan ydinkeskustassa, kauniissa vanhassa kivitalossa. Yksiöni on tilaihme: 22,5 neliötä, johon mahtuu vaatehuone. Halvan vuokran lisäksi viehättävin yksityiskohta asunnossani on kuitenkin se, ettei samassa rapussa ole muita asuntoja, vain liikehuoneistoja. Kotini saakin lempinimen Oksasenkadun Juhlahuoneisto: en pysy laskuissa siitä, monetko ensi-iltabileet ja muut kemmakat siellä reilun kolmen vuoden aikana järjestetään.

Sijainti aivan ytimessä synnyttää myös toisen lempinimen: Oksasenkadun Bed & Breakfast. Ei ole yksi eikä kaksi kertaa, kun baari-illan jälkeen joku ystävistä kellahtaa vieraspatjalle. 

Elän huoletonta sinkkuelämää, mutta en osaa nauttia siitä kunnolla: rakkaudenkaipuuni on liian kova. Uskaltaudun vihdoin pyytämään treffeille komeaa poikaa, jonka kanssa meillä on ollut pientä flirttiä pitkin talvea. Treffit ovat kamalat: tunnelma on väkinäinen ja minulla on sellainen olo, että hän haluaa vain tilanteesta pois ja äkkiä. Niin tosin haluan minäkin. Myöhemmin saan häneltä selittelevän tekstiviestin, että olikin joku toinen tyttö jossain ja että hän ei oikein tiennyt mitä halusi. Vappuaattona istun yksin kotona, syön sipsejä ja ryven itsesäälissä: olen varma siitä, etten koskaan tapaa ketään vaan kuolen yksinäisenä, hulluna kissamummona. 

En vielä tiedä sitä, että puolentoista vuoden kuluttua tapaan miehen, jonka vaimo minusta myöhemmin tulee. Enkä tiedä sitäkään, että joudun vielä lapioimaan monta sangollista paskaa ennen sitä.

Hyvä niin.

Jatkuu maaliskuussa 2009…

Puutalobaby-blogin Kristaliina sai taannoin pyynnön lukijaltaan: kerro jotain itsestäsi. Kristaliina pyysi bloginsa FB-seuraajilta viisi satunnaista päivämäärää/ajankohtaa ja kirjoitti niiden pohjalta elämästään melko koukuttavan kesäjatkiksen. Homma taipui näppärästi myös blogihaasteeksi, josta minäkin otan nyt kopin.

Jaiks.

Luvassa on siis viisi postausta nokkelalla otsikolla Tikulla silmään, kuten vanhojen kaivelijalle sanonnan mukaan käy. Toivottavasti ei nyt oikeasti kuitenkaan. Ja ajankohdat ovat siis:

elokuu 1999, huhtikuu 2003, maaliskuu 2009, 18.9.2009 sekä 17.7.2010.

Huhhuh. Tästä lähtee.

Elokuu 1999

Katselen ulos ikkunasta. Ympärillä näkyy rumien elementtikerrostalojen ryhmittymä sekä niiden keskellä yksi matalampi rakennus. Se on lähikauppani: Kaasilan Valinta. 

Täytän tässä kuussa kaksikymmentä vuotta ja olen juuri muuttanut Outokumpuun. Jaan tilavan kaksion luokkakaverini, toisen Minnan kanssa, johon tutustuin edellisvuonna kansanopiston teatterilinjalla. Meillä oli samanlaiset pupulusikat ja paljon muutakin yhteistä: nyt meillä on myös yhteinen jääkaappi sekä pyykkipäivä. Ja vielä kolmaskin kämppis, Minnan Hilppa-kissa.

Minulla on hyvä syy olla täällä pikkukylässä: olen päässyt opiskelemaan musiikkiteatteria. Olen matkalla esiintyväksi taiteilijaksi, se on mahtavaa. Vielä mahtavampaa olisi tietysti päästä opiskelemaan näyttelijäksi joko Helsinkiin tai Tampereelle, mutta ehkä sekin vielä onnistuu. Ja viis paikasta, kunhan saa tehdä niitä asioita, joita eniten rakastaa. Pakko tosin myöntää, että kuiva kaivoskaupunki vähän ahdistaa veden äärellä kasvanutta: onhan täälläkin lätäkkö, mutta sinne on matkaa. 

Lukujärjestys näyttää hyvältä: alamme heti harjoitella ensimmäistä produktiota, joka on lauluilta Kaj Chydeniuksen kappaleista. Tämä tuntuu jo kohtalolta: rakastan yli kaiken Chydeniuksen musiikkia. Jos rakastat, Ei puolikasta, Laulu kuolleesta rakastetusta… oih. Petyn raskaasti kun en saakaan itselleni laulua hänen vanhemmasta tuotannostaan vaan tuoreemman tangon, Älä pyydä kuuta. Sekin on kyllä kaunis, ei siinä mitään, mutta harmittaa silti. 

Minulla on tumma ja voimakkaan dramaattinen ääni, mutta sisältä olen hauras. Arkajalka, jolla on kuitenkin hirvittävä halu esiintyä. Ensimmäinen läksyni on opetella katsomaan yleisöä silmiin, kun laulan heille. Se onkin vaikeaa. Opettelen sitä yhä. 

Meillä on mainio luokka ja hyvä henki: erilaisia ja eri-ikäisiä ihmisiä ympäri Suomea, se on virkistävää. Hyviä tyyppejä. Ryhmähengelle onkin käyttöä myöhemmin samana lukuvuotena, kun kyllästymme linjanvastaavan asiattomiin opetusmetodeihin ja teemme hänestä yhdessä valituksen. Meidät otetaan vakavasti: henkilöstö vaihtuu ja meininki paranee. 

Harmi, ettei se aina elämässä mene niin.

Ja seuraavaksi sitten huhtikuuhun 2003…