Laiskan leipurin mansikkakakku

Lapsuusajan parhaalla ystävälläni oli synttärit heinäkuun puolivälissä. Hänen juhlapäivänään tarjoiltiin aina mansikkakakkua. Minä, elokuun lopun tyttö, olin siitä melkoisen kateellinen. Tosin kadehdin häneltä paljon muutakin, kuten oljenvaaleaa pitkää tukkaa ja luonnostaan pajunvitsamaista ruumiinrakennetta. Myöhemmin olen ymmärtänyt, ettei kateus kannata: hiusväriä saa purkista ja hoikan vartalon sillä, ettei ota santsikierrosta. Minä kyllä melkein aina otan. 

Mansikkakakkutraumastakin olen päässyt aika hyvin yli. Se tulee painajaisiini enää hyvin satunnaisesti. 

Nyt kun Kukkamäen puutarha antaa parastaan, ollaan kohta siinä pisteessä että on keksittävä tuhat ja yksi tapaa käyttää mansikkaa. Kommentilootan puolella minua muistutettiinkin itsetehdyn mansikkamargaritan erinomaisuudesta, kiitos siitä. Tequila on jo pakkasessa jäähtymässä.

Mutta se mansikkakakku, kuuluuhan se nyt kesään. 

Tosin helteellä pelkkä ajatuskin uunin kuumentamisesta tuntui todella pahalta. Aikomus olikin ostaa sellainen valmis torttupohja, joka säilyy myös ydinsodan tuolle puolen, mutta eih, niitä ei ollutkaan kaupassa. Tein Puumalan Salen käytävällä pikasuunnitelma B:n ja poistuin myymälästä kaurakeksipussin sekä rahka- ja kermapurkin kanssa. 

Ja näin syntyi ”kakku” laiskan leipurin tapaan:

Vatkaa kerma löysäksi vaahdoksi, lisää rahka ja mausta sokerilla ja vaniljasokerilla (sitä aitoa kamaa, missä on niitä mustia pisteitä!) Ota iso kulho. Murskaa sen pohjalle kaurakeksejä oman mielen mukaan, ainakin sen verran, että pohja peittyy. Laita keksien päälle kerros mansikoita, voit murskata niitä hieman jotta mehu irtoaa ja kostuttaa keksimurut. Kippaa päälle kermarahka sekä iso keko mansikoita. Kulhossa on reunat, näet niistä mikä on tarpeeksi. Nosta kulho pöytään, kutsu syöjät sen ympärille ja kuuntele ihastunutta huokailua ja lusikoiden kilinää. 

wp_002080.jpg

Herkku on ehkä parhaimmillaan seuraavana päivänä, kun keksimuhju on mehustunut ja muuttunut aavistuksen kinuskimaiseksi. Tai olisi, ellei kulho tyhjenisi jo ensimmäisessä kattauksessa.

Uuh. Taidan käydä kaapimassa jämät naamaan, että voin taas tehdä lisää. Kiitos vaateteollisuudelle trikoosta ynnä muista joustomateriaaleista!

 

Suhteet Ruoka ja juoma Oma elämä

Jokainen tsäänssi on mahdollisuus

Muistan, kun vapunpäivänä seisoin pihamaalla ja rapsuttelin haravalla puhtaaksi talven raiskaamaa mansikkamaata. 

Jaa-a, saa nähdä vieläkö tuosta mitään tulee. Tosi pieniä ja kituliaita marjoja ovat olleet, pitäis varmaan repiä ylös koko paska, sanoi mies.

No, olishan se kiva jos edes jotain tulis, vaikka ihan vaan muutama marja, huokaisin minä, varovaisen optimistisena. 

wp_001955.jpg

Eilen pakastin ensimmäiset viisi litraa, tänä aamuna pakkaseen sujahti vielä kaksi lisää. Ja sitten ovat tietysti ne lukuisat omiin ja vieraisiin suihin kadonneet syömämarjalitrat. Raakileiden ja puolikypsien marjojen määrä suhteutettuna lähipäivien sääennusteisiin antaa ymmärtää, että tätä herkkua on vielä runsain mitoin luvassa. Lajikkeesta meillä ei ole harmainta hajua, joku hyvä ja makea se on, sellainen jossa on hennon metsämansikkainen sivumaku. 

Enkä voi muuta kuin huokaista, että onneksi en ole viettänyt kukkeimpia nuoruuskesiäni mansikkapeltohelvetissä, enkä joudu taistelemaan mansikkapainajaisia vastaan. Vain paarmoja. 

Ja onneksi Kukkamäen loputtomalla to do-listalla oli kiireellisempiäkin tehtäviä kuin mansikkapenkkien ylös repiminen. 

Niin että jos minulta kysytään, että kannattaako antaa vielä yksi mahdollisuus, sanon KYLLÄ. 

(Paitsi ehkä niille kaikkein paatuneimmille kokovartalomulkuille. Toisaalta, olen kuullut, että nekin voivat muuttua. Äh, vaikeaksi menee. Tai ei mene, jos vain sanoo että joo.) 

 

P.S. Olisiko kellään hyviä mansikkareseptejä?

 

 

Suhteet Ruoka ja juoma Oma elämä