Ehe ehe, vitsi vitsi
Viikon kuumimmat somekohut: Lidlin maitomainos sekä sen poikima tapaus Aleksi Valavuori.
Ilma on ollut sakeana anteeksipyynnöistä ja selittelyistä, kuten tällaisten kohujen jälkimainingeissa usein tuppaa käymään:
Mitäpä tähän sanoisi? Muuta kuin että huumori, se on vaikea laji.
Vaikea laji siksi, että ihmiset nyt vaan pitävät hauskoina eri asioita eikä ole olemassakaan mitään universaalia, kaikkia naurattavaa hauskaa huumoria. Ja niin ihana ja tärkeä asia kuin huumori onkin, se on myös todella voimakas ase jolla voi loukata ja haavoittaa toista ihmistä todella syvästi. Huumoriin puettua loukkausta vastaan on myös huomattavasti vaikeampi puolustautua, verrattuna ilmiselvään ilkeilyyn.
Se, että joku ei naura samalle asialle kuin sinä, ei tee hänestä hiekkapillua tai kroonista mielensäpahoittajaa. (Kuten nykyään on muodikasta kutsua kaikkia jotka ovat jostakin asiasta eri mieltä ja uskaltavat myös kertoa sen.)
Minä en nimittäin oikein usko siihen, että ihmiset olisivat muka nykyään jotenkin herkempiä loukkaantumaan. Mulkkumainen käytös on loukannut ihmisiä aina, mutta aiemmin ne loukkaukset on enimmäkseen nielty tai tuotu ilmi yksityisissä porukoissa. Joko nihkeilijäksi leimaantumisen pelossa tai sitten ihan vaan siksi, ettei tarjolla ole ollut helppoa kanavaa, jolla tuoda mielipiteensä julki.
Vaan nyt on, koska meillä on some.
Ja some tarjoilee helposti harhan, että ai vittiläine ko mie oon sitte nii hauska ja kyllähän nyt kaikki nauraa sille mille minäkin. Ja että kaikkihan tietävät, millainen minä oikeasti olen ja miten nämä muutamat hassut rivit, jotka tässä omassa nokkeluudessani näpyttelen, tulkitaan oikein.
Vaan eipä se ihan silleen sitten menekään.
Pidän itseäni suurena humoristina ja ymmärrän oikein hyvin sen tuskan, kun joutuu kasvokkain sen tosiasian kanssa että omat jutut eivät välttämättä nauratakaan kaikkia. Siitä syntyy väkisinkin puolustusreaktio, koska niin meidät on koodattu käyttäytymään kun koemme oman ytimemme olevan uhattuna. Minustakin on inhottavaa ajatella, kuinka paljon olen saattanut elämässäni aiheuttaa myös mielipahaa sillä että olen kokenut tarvetta vääntää vitsiä vähän joka asiasta. Minulle huumori on ollut selviytymiskeino, mutta ei se silti ole mikään oikeutus.
Se, että joku ei naura vitsillesi, pitäisi ottaa lahjana. Lahjana, joka tarjoaa mahdollisuuden oppia lisää tästä elämästä.
Vaikka se pirun pahalta tuntuukin.
Kokonaan toinen asia onkin sitten se, että huumoriksi selitellään vaikkapa rasistista törkyläppää, jota ei alunperin oltu edes huumoriksi tarkoitettu. Se on todellista huumorin väärinkäyttöä ja ansaitseekin ankaran rangaistuksen.
Kuva: Me Naiset.
