Joskus mietin sellaista, että jos kaikki elämäni aikana tuntemani tunteet laitettaisiin kisaamaan keskenään, niin mikä niistä voittaisi? Mitä niistä olisin tuntenut eniten?

En tiedä vastausta, mutta tiedän mikä tunne olisi ainakin mukana kärkikahinoissa.

Se on häpeä.

Olen hävennyt paljon. Syystä ja syyttä, enimmäkseen syyttä. Häpeä on siitä pirullinen kylkiäinen, että kun se kerran pääsee tekemään pesän ihon alle, on se hyvin hankala häädettävä.

Kaikki mitä teen on jatkuvaa taistelua sitä vastaan: sieltä kylkiluiden alta se huutelee, että et muuten pysty, et osaa etkä todellakaan onnistu. Se elää ja kasvaa ja voi hyvin siitä kun uskon sen sanoja, käperryn itseeni enkä anna itsestäni mitään ulos, kenellekään. 

Mutta on olemassa yksi asia, joka on sille kuin myrkkyä. Ja se on jakaminen.

Häpeällisten asioiden jakaminen muille. 

Eilisiltana nousin yleisön eteen ja leväytin auki neljätoistavuotiaan minäni kaikessa kiihkeydessään ja lapsellisuudessaan. Jokaisen käännetyn päiväkirjasivun myötä humpsahdin syvemmälle pehmoiseen pumpuliin, joka koostui kuplivasta, hyväntahtoisesta naurusta ja katsomosta säteilevästä lämmöstä. 

Eikä kylkiluiden alta enää huudellut kukaan.

Niin se on. Kun häpeän jakaa, se pienenee, jopa lakkaa olemasta. Eikä se koske pelkästään noloja teinipäiväkirjoja, vaan ihan kaikkea muutakin. Siksi haluan kirjoittaa omalla nimelläni omista möröistäni ja peloistani ja kannustaa muitakin siihen.

Koska vaikeneminen ei ole aina kultaa. Oikeasti se on enimmäkseen pelkkää paskaa.