Dokkarisuositus: Tšernobylin babuškat

17-53133571f188d14d8f.jpg

Näkemiin järki, nähdään huomenna!

Näin huudahtaa pieni, kurttuinen nainen dokumenttielokuvassa Tšernobylin babuškat ja nostaa votkalasin huulilleen. Meneillään on iloinen ilta: pikkukylän naapurusten hilpeät lettukestit. 

Tosin kylä ei ole mikä tahansa kylä. Se sijaitsee Tšernobylin vaurioituneen ydinreaktorin lähellä, kielletyllä alueella.

Vuonna 1986, heti ydinvoimalaonnettomuuden jälkeen alue evakuoitiin. Mutta kaikki eivät lähteneetkään lopullisesti. Noin sata iäkästä naista jatkaa elämäänsä kotitaloissaan viranomaisia uhmaten, lähes kokonaan omavaraisina. He viljelevät pihoissaan vihanneksia, sienestävät ja marjastavat. Piharakennuksissa kotkottavat kanat, järvestä ongitaan kalat. 

Ja kaikki tämä säteilyn saastuttamassa ympäristössä.

En osaa edes kuvitella, millaista on joutua jättämään kotinsa jonkin ulkopuolisen uhan vuoksi, oli kyseessä sitten sota tai ympäristökatastrofi. Uskon sen olevan yksi traumaattisimmista kokemuksista, mitä ihmisen kohdalle voi hänen elämässään osua. Kuten dokumentissakin mainitaan, kaikki eivät koskaan toivu kotinsa menetyksestä vaan kuolevat ikävään. Yli yhdeksänkymmentävuotiaan isoäitini silmissä näen edelleen surun hänen puhuessaan rajantakaiseen Karjalaan jääneestä kotipaikastaan. Hän muistaa aina mainita meripihkahelmet: nuoren tytön suurimman aarteen, ne jotka lähtöpaniikissa unohtuivat kammarin piirongin päälle. 

Vaikka eihän kyse tietenkään ole helmistä. Vaan jostain paljon suuremmasta. 

Ajatus vaarallisella säteilyalueella asumisesta kuulostaa tietenkin täysin järjenvastaiselta. Eikä siinä järjestä olekaan kysymys, vaan tunteesta ja pohjattomasta rakkaudesta omaa kotipaikkaansa kohtaan. Kun katselee mummojen hehkuvia kasvoja heidän esitellessään kasvimaita, joilla jo heidän isoäitinsä ovat aikanaan kasvattaneet satoa, ymmärtää hyvin, miksi täältä ei niin vain lähdettykään. 

Omavaraisuus myös pitää heidät hyvässä kunnossa. Yksi naisista kuvailee, kuinka kylään saapuvat iäkkäät turistit kinkkaavat kumarassa. Hän itse suoristaa selkänsä, ottaa pari laukka-askelta ja nauraa hersyvästi päälle. Hämmentävää on sekin, että rouvista mitatut säteilyarvot pysyttelevät normaalin rajoissa, huolimatta siitä että heidän ravintonsa tulee lähes kokonaan säteilyn saastuttamasta maaperästä. 

Se pistää miettimään, mikä voima onnellisella ja tyytyväisellä ihmismielellä voikaan olla.

 

Tšernobylin babuškat katsottavissa Yle Areenassa.

Kulttuuri Suosittelen Ajattelin tänään

Paatuneen lihansyöjän tunnustuksia

IMG_3123.JPG

”Sie näytät ihan joltain pedolta.”

Näin totesi mieheni minulle kesken erään ilta-aterian. Ja pedolta minä varmasti näytinkin, repiessäni hampaillani lihaa irti grillatuista porsaan kylkiluista, marinadit pitkin poskia. 

Ruoka maistui ihanalta, niin kuin suurin osa syömästäni ruoasta maistuu. Kuulun nykyään yhä harvinaisemmaksi käyvään ihmislajiin: kaikkiruokaisiin. Minulla ei ole allergioita, sairauksia, inhokkeja tai vakaumusta, joka pakottaisi syynäämään tuoteselosteita ja ruokalistoja tai koluamaan erikoiskauppoja ja jättimarketteja sopivan ravinnon perässä.

Ruoka on elämässäni niitä harvoja asioita, joihin ei liity juuri lainkaan ongelmia. Sellaisena myös haluaisin sen säilyvän. 

Minullakin on kasvissyöjämenneisyyteni. Lukiossa heräsin maailman epäoikeudenmukaisuuteen ja jätin lihat ja kanat lautasen ulkopuolelle muutamaksi vuodeksi. En tarkkaan edes muista, milloin palasin taas lihapatojen ääreen, mutta muistan kyllä miten hyvältä maistui vuosien tauon jälkeen syödä meetwurstia suoraan paketista.

Ja myös vähän syylliseltä.

Sillä vaikka ruokavalioni ei aiheuta minulle henkilökohtaisella tasolla ongelmia, se on kuitenkin suuremmassa mittakaavassa kestämätöntä toimintaa. Ilmasto lämpenee ja lihantuotannon arvioidaan tuottavan yhtä paljon kasvihuonepäästöjä kuin kaikkien maailman liikennevälineiden yhteensä. Liharuoka-annoksen hiilijalanjälki on yli kaksinkertainen verrattuna kasvisruoka-annokseen. 

Se pistää miettimään. Aina siihen asti kunnes minun tekee mieli rapeaksi paistettua pekonia. 

Eli ongelma on tämä: rakastan lihan makua niin paljon että se peittää alleen kaikki eettiset pohdinnat. Vaikka syön paljon kasviksia ja pidän niistä, ovat lempiruokani kuitenkin liharuokia.

Olen juuri se kammottava, itsekäs nykyihminen, joka asettaa oman nautintonsa etusijalle.

Puhumattakaan siitä, että arvotan myös härskisti eläimiä: toista pidän lemmikkinä, paijaan ja rapsutan, toisen syön. 

Kaikesta tästä huolimatta olen kyllä vakavasti harkinnut esim. vegaanihaasteeseen osallistumista. Ehkä siksi, että haaveissani olen sellainen ihminen, jonka ei elääkseen tarvitsisi hyväksikäyttää toisia eläviä olentoja. En kuitenkaan näe veganismia tai edes vegetarismia itselleni realistisena elämäntapana. Vaikka poistaisin ruokavaliostani kaikki teolliset lihavalmisteet, haluan edelleen sanoa kyllä naapurin tarjoamille järvikaloille, syödä perunan päällä oikeaa voita ja hauduttaa pataa lähimetsästä ammutusta hirvestä. 

Ja sitten on vielä tämä:

Tunnen suurta onnea aina kun saan vastata ruokarajoitteista kysyvälle reippaalla ja kuuluvalla äänellä:

EI OO MITÄÄN, MIE SYÖN KAIKKEE.

Siinä hetkessä olen helppo ihminen.

Siinä hetkessä olen ihminen, joka sopeutuu ympäröiviin olosuhteisiin täydellisesti, olematta mitään liikaa tai liian vähän.

Se tunne on minulle niin harvinaista herkkua, etten ole valmis siitä ihan vielä luopumaan. 

Puheenaiheet Ruoka ja juoma Ajattelin tänään