Itse Minna Mänttäri

2.5.2016 minnam

Nykymusiikin turmiollisesta vaikutuksesta

Fakta on kuitenkin tämä: tällä hetkellä erittäin moni suomalaislapsi kuulee lauluja, joissa kerrotaan ”madafakin darrasta”, ”hutsuista” ja ”seksipommeista”. Pitäisikö tähän jotenkin puuttua? Ja ennen kaikkea, onko tällainen musiikki lapselle vaaraksi?

Tämän päivän Hesarissa pohdittiin nykymusiikin ja etenkin härskien sanoitusten vaikutusta niitä kuunteleviin lapsiin. Teema on ollut lähiaikoina muutenkin keskustelun alla: taannoin Sannin hittibiisi Että mitähän vittua aiheutti heti ilmestyessään someraivon.

Kuinka Sanni kehtaa??? Eikö hän ajattele lainkaan lapsifanejaan ja sitä, millaisen esikuvan hän heille tarjoaa???

Kyllä kyllä. Lukemattomia ovat kaikki ne tavat, joilla lapsi voi traumatisoitua, enkä toki tahdo millään tavalla vähätellä asiaa ja sen mahdollisia haittavaikutuksia. Jotenkin vain tuntuu siltä, että popmusiikki ei ehkä kuitenkaan ole tässä maailmassa se kaikkein vaarallisin asia, jolta lapsia tulisi suojella. (Kenties vasta toiseksi vaarallisin.)

Erityisen hauskaa tässä kuitenkin on se, miten helposti aikuinen unohtaa oman lapsuutensa ja sen, kuinka viattomien lastenlaulujen sijaan mankasta huudatettiin ihan toisenlaisia rytmejä. Veikkaanpa, että Sannin paheksujien joukossa on ollut myös heitä, jotka aikoinaan huoneensa nurkassa kelasivat Raptorin kasettia edestakaisin ja tirskuivat posket punaisina seuraaville riimeille:

Oi, beibe, nyt taisin keksiä,
voisimme kokeilla ryhmäseksiä.
Otetaan faijasi mukaan kimppaan,
olenkin jo kyllästynyt pelkkään pimppaan.
Pienenä eno minut aina raiskasi
jos en antanut seinään paiskasi.
Ehkä juuri siksi olen tämänlainen,
Beibe, sä oot mun elämän nainen.

Ja mitäs muuta meillä kasarilapsilla ja ysäriteineillä olikaan? Ai niin, olihan meillä myös tissejänsä hierovat ja kameran edessä venkoilevat Samanthat, Sabrinat ja Madonnat. Ja miespuolisten rokkarien videoilla statisteina lisää tissejä ja perseitä.

Nykymaailmassa on totta vieköön paljonkin vialla, mutta nykytytöille on sentään tarjolla runsaasti musiikillisia roolimalleja myös sellaisista naisista, jotka kirjoittavat itse biisinsä eivätkä välttämättä edes riisu videolla paitaansa. Edistystä, etten sanoisi. Peukku sille!

Ja tähän loppuun vielä vanhojen hyvien aikojen muistoksi kokoelma herkän kasvuikäni suosikkilauluja!

https://www.youtube.com/embed/ITyJAcNJXyM” width=”420″>

Kulttuuri Musiikki Ajattelin tänään

30.4.2016 minnam

Odota

Digikuvauksessa minua on aina viehättänyt sen vaivattomuus. Otat kuvan, näet heti onko se onnistunut vai ei. Säädät asetuksia, kokeilet uudestaan, testailet ja saat välittömän palautteen.

Räpsit kuvia silkasta räpsimisen ilosta. Otetaan nyt monta, varmuuden vuoksi. Viimeistään tietokoneella saalista peratessa kylmä hiki nousee otsalle: miksi hitossa näitä on näin paljon.

Jokin siinä kaikessa on alkanut uuvuttaa minua.

Noin kuukausi sitten rakastuin. Nimittäin filmikameraan. Voimauttavan valokuvan parikuvaustyöpajassa työskentelyvälineenä oli vain ja ainoastaan filmijärkkäri ja kuusi yhteistä rullaa värifilmiä. Olin toki kuvannut filmille aiemminkin, mutta tilanteen jännittävyys nosti kierrokset aivan uusille tasoille.

Yhtäkkiä oli maailman hienointa, ettei kuvaa nähnytkään heti. Piti vain uskoa ja luottaa, että siellä se on, kameran uumeniin tallentuneena. Joko onnistuneena tai epäonnistuneena.

Piti jaksaa odottaa. Odottaa filmien kehitystä ja kuvien saapumista. Ja kun korillinen suuria, valkoisia kirjekuoria sitten vihdoin kannettiin luokkahuoneen ovesta sisään, tunnelma oli kuin jouluaattona.

Silloin vasta tajusin, mitä olin ikävöinyt. Sitä odottamisen tunnetta. Että kaikkeen ei pääsekään käsiksi heti, vaan pitää vähän malttaa.

Ajattelen, että se tekee tässä maailmassa ja tässä hetkessä ihmiselle enemmän kuin hyvää. Kun kaikki pitää saada heti, kun kaiken saa heti. Maitopurkin vaikka keskellä yötä, viestin kännykkään silmänräpäyksessä. Valmisruoan kotiovelle, pikavipin tekstarilla.

Kun ei tarvitse enää katsoa kelloa ja suunnitella kauppareissua, kirjoittaa kirjettä viestiäkseen, hauduttaa pataa tai lihottaa säästöpossua.

Mutta silti minä uskon, että syvällä meissä on odottamisen tarve, vaivannäkemisen tarve.

Että nopea nautinto ei lopulta olekaan se, joka tuottaa meille eniten iloa.

(Ja onneksi on myös välimallin ratkaisuja niihin hetkiin, kun ei jaksa odottaa ihan niin pitkään. Nimittäin polaroid.)