Pääsiäismaanantai toi tullessaan jotakin pitkään odotettua: kevään ensimmäisen autiotaloretken. 

Oman elämäni sherlockfuckinholmesina olin kaivanut internetin syövereistä hatarat koordinaatit hylättyyn leirikeskukseen. Fiksummat olisivat ehkä saattaneet tajuta, että perille asti ei kenties ole aurattu tietä ja että lämmin sää on jo ehtinyt viedä autuaan hankikannon mennessään. 

Vähemmän fiksut sen sijaan kahlasivat upottavassa hangessa polviaan myöten, mutta saivat vastineeksi rappioromantiikkaa koko rahan kastuneiden sukkien edestä. 

Blogiani pitempään lukeneet tietävät pohjattoman rakkauteni hylättyjä paikkoja kohtaan. Niissä leijuu sellaista surua ja melankoliaa, joka resonoi omani kanssa. Se on jotakin, minkä tunnistan. Jotakin, jonka läheisyydessä tunnen outoa rauhaa.  

Niiaavat katot, pullistelevat nurkat.

Sängyt, joissa kukaan ei enää koskaan nuku. Lusikat, joilla kukaan ei enää koskaan syö. Hapertuneet tikkataulut, kellastuneet lauluvihkot.

Tarpeettomat, hylätyt, unohdetut. 

Minut ikuisti Marita.

Lisää kuvia retkiltäni löydät täältä.