Kaikki erilaisia, kaikki samanarvoisia luki tarroissa, joita lukioikäisenä antirasistina liimailin muistikirjan kanteen ja yleisiin vessoihin. 

Tarrat olivat mustavalkoisia, kuten silloinen maailmankuvakin. Ihmiset joko hyviä tai pahoja. Joko olet meidän puolellamme tai meitä vastaan.

Suloisen selkeää, mutta pitkässä juoksussa kannattamatonta. 

Jälkikäteen ajateltuna ahdasmielisin olen ollut silloin, kun rauhanmerkki koristi vakosamettijakun rintapieltä ja turkis oli murhaa. Kuuluin mielestäni hyviin ihmisiin, koska en kutsunut ketään neekeriksi mutta se ei estänyt minua ruokkimasta erinäisiä ennakkoluulojani ja naureskelemasta muunlaiselle erilaisuudelle. 

Ihmisessä kun sattuu olemaan sellainen valuvika, että olemme enimmäkseen sokeita omalle kaksinaismoralismillemme. Näin aikuisena on helppoa tuomita koulukiusaaminen ja kauhistella sitä, kuinka julmia lapset voivatkaan toisilleen olla. Sitten voikin jo hetken päästä naureskella työtävieroksuville manneille, jotka ovat jo parikymppisinä sairaseläkeläisiä tai pilkata toisen aikuisen ihmisen pahaa lukihäiriötä. 

Ja sitten taas ihmetellä, että mistä ne kiusaajat oikein tulevat. 

Lapsi on kuin tyhjä taulu. Hän on kuin avoin mieli. Lapsi on pohjimmiltaan hyväksyvä ja salliva. Jokaisen vanhemman tehtävä olisi kasvattaa lapsestaan toisia ihmisiä kunnioittava ihminen. Jokainen vanhemman suusta tuleva halventava sana, koskee se sana sitten mitä väestönryhmää tai mitä tahansa toiseen ihmiseen liittyvää, on sana, joka pienentää lapsen ihmisyyttä, koska lapsi ei osaa vielä kyseenalaistaa vanhempiensa sanomisia, vaan ottaa ne totena.

Näin osuvasti kirjoitti tänään Havaintoja parisuhteesta-blogin Sami Minkkinen. Se, miten puhumme toisista ihmisistä toisillemme kertoo meistä kaiken. Ja vaikuttaa kaikkeen.

Kansainvälinen rasismin vastainen päivä ja syrjinnän vastainen viikko ovat mitä parhainta aikaa pohtia omia asenteitaan ja käytöstään. Kuinka kohtaan toisen ihmisen? Kaltaisenani ja tasavertaisena vai jo lähtökohtaisesti toisen luokan kansalaisena? Rakennanko teoillani ja sanoillani ymmärrystä ja siltoja ihmisten välille? Vai kaadanko siltojen päälle bensaa ja heitän tikun perään?

Tutustunko ennen kuin tuomitsen? 

Vai pelkäänkö tutustua juuri siksi, ettei sen jälkeen ehkä olisikaan enää mitään tuomittavaa?