Huorat ruotuun eli ajatuksia vapaudesta ja tasa-arvosta

Ensimmäinen ehto naisen edistymiselle on persoonallinen ja henkinen vapaus. Siihen perustuu kaikki muu.

– Minna Canth – 

minna-canth_museovirasto.jpg

Minna Canthin päivä, samalla myös tasa-arvon päivä, valkenee kauniina ja kirkkaana ainakin täällä Etelä-Savossa. Yhtä kauniilta ja kirkkaalta ei kuitenkaan näytä sukupuolten välinen tasa-arvo maapallollamme. Ei edes Suomessa, vaikka mielellämme hoemmekin mantraa kotimaastamme tasa-arvon mallimaana. 

En varsinaisesti haluaisi antaa blogissani palstatilaa tapaukselle Axl Smith, enkä hänestä aiokaan tässä sen enempää kirjoittaa. Mielestäni tuomiot jaetaan oikeudessa, ei somessa tai iltapäivälehtien sivuilla. Mutta siitä haluan kirjoittaa, minkä tämä tapaus jälleen kerran teki näkyväksi somekohun ja kommentoinnin muodossa. Siitä, että kaikista kaunopuheista huolimatta moni ihminen on Suomessa edelleen sitä mieltä, että nainen ei ole vapaa.  

Nainen. Sinä et ole vapaa harrastamaan seksiä kenen kanssa haluat ja kuinka usein haluat. Sinusta saattaa tosin itsestäsi tuntua siltä, että olet vapaa näin tekemään. Että sinua jopa jossain määrin kannustetaan nauttimaan seksuaalisuudestasi ja jakamaan sitä nautintoa myös toisten kanssa. 

Mutta ehei, HUPSU TYTTÖ. SE EI OLE TOTTA.

Jos sinä menet sänkyyn julkkismiehen kanssa, jolla todennäköisesti on ollut useampiakin petikumppaneita, vapautesi ja oikeutesi loppuvat siihen. Kyllä. Sillä kyllähän sinun aikuisena ihmisenä pitäisi ymmärtää, että siitä voi seurata kaikenlaista. 

Kuten vaikka sellaista, että päädyt kotipornovideolle vasten tahtoasi. Että sinua kuvataan salaa, kun harrastat seksiä.

Hetkinen. Mitäs se tyttö nyt siinä vikisee? Että salakuvaaminen on laitonta? No joo, onhan se juu, mutta kuulepas nyt. Kyllähän jokaisella meistä on oikeus suojella omaa yksityisyyttämme, varsinkin julkisuuden henkilöillä. Ymmärrätkö sinä miten paljon tuolla liikkuu kaikenlaisia hutsuttelevia onnenonkijoita, jotka tuosta noin vaan tissejänsä heilutellen tuhoavat toisten elämän ja huolella rakennetun uran tekaistuilla raiskaussyytöksillään? Se että sinun pillusi näkyy jollakin videolla on kuule pieni hinta siitä, ettei näin pääse käymään. 

Ai että tekaistut syytökset ovat erittäin marginaalinen ilmiö verrattuna siihen, kuinka paljon oikeita raiskauksia jää ilmoittamatta poliisille? Juu mutta kyllä niitäkin aina joskus on ja KYLLÄ PITÄÄ IHMISEN SAADA SUOJELLA ITSEÄÄN. 

Ai että sinulla on häväisty ja loukattu olo? Voi voi. Mitäs läksit. Olisit vaan pitänyt pöksyt jalassa niin ei olisi mitään sattunut. HUORA. 

 

Niin että oikein hyvää tasa-arvon päivää!

Ja terveisiä Minna Canthille sinne jonnekin. Meillä riittää täällä vielä ihan pikkuisen hommaa. 

 

Puheenaiheet Ajattelin tänään

Omakuvassa

Aloitin viime viikolla voimauttavan valokuvan ammatilliset perusteet Otavan Opistossa

On jotenkin laimeaa sanoa, että olin koulutukseen pääsemisestä innoissani. Olin PAKAHTUA. 

Voimauttavan valokuvan metodin kehittäjä Miina Savolainen oli livenä juuri niin ihana, lämmin ja hauska kuin olin kuvitellutkin. Kurssin aloitus kesti vain päivän mutta tuntui viikolta, siis hyvällä tavalla. Tuntui, että olisin ollut pitkällä lomamatkalla jossakin aivan muualla. 

Yleensä se on aika hyvä merkki. 

Koulutus kestää vuoden. Lähiopetusta on kuusi kertaa, itsenäistä työskentelyä sitten sitäkin enemmän. Ensimmäisenä kotitehtävänä on penkoa läpi kaikki saatavilla olevat, omaan elämään liittyvät kuvat ja koota niiden pohjalta oma elämäntarina. Etsiä kuvista ne, jotka tuntuvat tosilta ja merkityksellisiltä tarinassa, jonka päähenkilö olen minä itse. 

Eipä olekaan ihan helppoa. 

IMG_2832.JPG

Toiset kuvat melkein hyppäävät syliin. Kyllä, tästä tunnistan itseni. Juuri tuollainen minä olen, tämä on totta. Sitten on niitä, joita katsoo oudoksuen ja kummastellen. Olenko tuo minä? Olenko joskus ollut tuo ihminen? 

(Ja jos jostain syystä kuvittelee jotenkin radikaalisti muuttuneensa sitten teinivuosien, on ihan hyvä laittaa rinnakkain kuva riparikesältä 1994 ja potretti tasan kaksikymmentä vuotta myöhemmin.)

IMG_2835.JPG

Samalla tulee kuvien kautta verranneeksi omia teiniaikojaan nykynuorison todellisuuteen. Molemmissa on puolensa. Ajatus siitä, että kuvien jakaminen olisi ollut aikanaan niin helppoa kuin se on nyt melkein salpaa hengityksen, kauhusta. Toisaalta kadehdin nykynuorisolta sitä että omakuva, oli näkyvissä sitten naama, kankut tai molemmat, on heille ilmeisen luonnollinen asia. Minun sukupolvellani siihen vielä liittyi häpeää, sitä että on jotenkin väärin ja itserakasta ylenmäärin tuijotella omia kuviaan ja vielä tykätä niistä. (Tosin tässä kohtaa muistelen lämmöllä isoisäni äitiä Ainoa, joka kuulema kävi valokuvaajalla kuvauttamassa itsensä joka kerta, kun hän osti uuden leningin. Jokin tällaisessa suhtautumisessa omakuvaan ilahduttaa minua suuresti.)

Ja sitten taas toisaalta: ajatus siitä, että pitäisi kasvaa aikuiseksi maailmassa, jossa kaikki on kiinni siitä, montako tykkäystä selfiesi saa, on aika helvetin masentava. Miksi aina pitää mennä äärilaidasta toiseen? Löytyisikö näille kahdelle todellisuudelle jokin välimuoto? 

Sitä odotellessa jatkan kuvien selaamista ja aikamatkailua. Grungehippityttö-79 kuittaa. 

 

PSST… Jos olet kiinnostunut voimauttavasta valokuvasta, suosittelen ehdottomasti katsomaan Yle Areenasta Valokuvan voimaa-dokumenttisarjan. Täyttä timanttia. 

Hyvinvointi Mieli Opiskelu