Opin eilen aivan uuden sanan. Se on snappikikkeli. (Klikkaa ja opi sinäkin.)

Olin järkyttynyt kyseisen bloggaajan kokemasta ahdistelusta ja vielä järkyttyneempi kommenttiboksin tarinoista, joista kävi ilmi ettei nuorena naisena ole mitenkään harvinaista vastaanottaa lievästi sanottuna kyseenalaista postia henkilökohtaiseen viestintävälineeseen. 

Dear Eki. Miksi joku haluaa lähettää toiselle kuvan omasta munastaan (yllättäen ja pyytämättä) ja vielä olettaa toisen olevan otettu näkemästään?

Tähän logiikkaan on minun hyvin vaikea päästä mukaan. Osaisiko joku vastata?

Kuin tilauksesta tähän samaan aihepiirin liittyen, Yle esitti eilen Tyger tutkii-dokumenttisarjan toisen jakson, jossa näyttelijä Tyger Drew-Honey tutki brittinaisten kokemaa seksuaalista häirintää, sen syitä ja seurauksia. Tunnin mittaisessa dokkarissa ei ilmiötä ehditty penkoa aivan läpikotaisin, mutta pintaa syvemmällä kuitenkin käytiin. Tykkäsin Tygerin otteesta jo viime vuonna esitetyssä Pornosukupolvi-dokkarissa, josta blogissakin tuolloin kirjoitin, eikä tämäkään ollut pettymys. 

Yksi hätkähdyttävimmistä pätkistä oli Tygerin tekemä katugallup, jossa hän näytti ohikulkijoille sekä mies- että naispuolisen ystävänsä kuvaa. Hän kertoi, että sekä miehellä että naisella on ollut kummallakin 30 seksikumppania ja pyysi kansalaisia kertomaan, millä nimellä he kutsuisivat näitä henkilöitä. Miestä kutsuttiin poikkeuksetta ihailevalla nuotilla äijäksi tai sonniksi, naista taas nenää nyrpistellen lutkaksi. Huomionarvoista oli sekin, että myös naiset kutsuivat toista naista lutkaksi tämän seksikumppanien määrän perusteella. 

Kyllä. Tämä on tilanne edelleen, kultaisella 2010-luvulla. (Anteeksi, sanoiko joku että meillähän on jo tasa-arvo?)

Ja samalla voidaankin miettiä, montako sanaa suomen kielestä löytyy kuvaamaan seksuaalisesti aktiivista naista….

…ja montako sanaa käytetään kuvaamaan seksuaalisesti aktiivista miestä?

(Noh, niitä taitaa olla pikkuisen vähemmän.)

Dokumentissa yritettiin myös löytää syitä rehottavaan seksismiin ja seksuaalisen ahdisteluun ja tultiin siihen tulokseen, että siihen syyllistyvät miehet eivät vain riittävästi ajattele, miten heidän tekonsa vaikuttavat muihin ihmisiin. He eivät osaa asettua toisen ihmisen asemaan vaan toteuttavat jotakin muinaista, ulkoaopittua alfauroksen roolia, sitä mitenkään kyseenalaistamatta. 

Kaikessa yksinkertaisuudessaan tällainen selitys kuulostaa yllättävän järkevältä. Vakavasta empatiavajeesta kärsitään nyky-yhteiskunnassa monessa muussakin asiassa, kuten vaikkapa pakolaiskeskustelusta voi hyvin päätellä. Kun toista ihmistä ei nähdä tuntevana ihmisenä ja yksilönä vaan jonkin ryhmän edustajana, esineenä ja lihapalana, ollaan aika ison ongelman ytimessä. 

Ja jos ajatellaan vaikkapa pornoteollisuutta ja sitä, miten se tuottaa koko ajan yhä väkivaltaisempaa ja raaempaa kuvastoa, olisin niin nykyisten kuin tulevien sukupolvien tyttöjen ja naisten puolesta aika huolissani. 

Miten tässä kävi näin? Ja mitä tälle asialle on tehtävissä?

Kuvat ovat ruutukaappauksia dokumentista. Katsottavissa Yle Areenassa vielä noin kuukauden ajan.

Muistan, kuinka palavasieluisena ja lievästi sanottuna ehdottomana lukiolaisena kirjoitin erään tulikivenkatkuisen äidinkielen esseen. Sen aiheena olivat raiskaukset ja niistä langetetut, mielestäni aivan liian lievät tuomiot. Alkuperäinen kirjoitus lienee päätynyt paperinkeräykseen jo aikapäiviä sitten, mutta muistan kyllä vaatineeni päitä vadille, kirjaimellisesti. 

Tuskin edes muistaisin koko ainetta, ellei se pulpetilleni palatessaan olisi ollut opettajan punakynällä kuorrutettu. Pilkkusääntöjen lisäksi minua kehoitettiin miettimään jyrkkää asennettani ja taidettiin myös ystävällisesti muistuttaa ihmisoikeuksista, jotka nyt vaan sattuvat koskemaan kaikkia, halusin tai en. 

Senkin muistan, kuinka tuohtunut olin tästä palautteesta. Mustavalkoisten silmälasieni läpi katsottuna opettajahan suorastaan puolusti raiskaajia. Käsittämätöntä! Ällöttävää! Ettäs kehtasi!

Lähes kaksikymmentä vuotta on kulunut noista äidinkielentunneista. Vaikka paljon on muuttunut, niin perusasetelma on silti sama: pilkkujen kanssa olen edelleen huoleton ja tuomioita mietin vieläkin. Tosin hieman toisesta kulmasta kuin silloin.

Mitä enemmän näkee ja kokee, sitä vaikeampaa on enää olla ehdoton. Jossakin vaiheessa se muuttuu lähes mahdottomaksi.

Jauhan nyt edelleen tästä vankilatyöstä, koska juuri nyt tuntuu turhalta kirjoittaa mistään muusta. Kun minulta on kysytty, miltä se on tuntunut, olen sanonut tuntevani itseni etuoikeutetuksi koska olen saanut kokea kaiken sen. Olen saanut katsoa kohuotsikoiden taakse, olen nähnyt hupparin peittämät kasvot, juonut kahvia ja syönyt keksejä vihattujen ja pelättyjen kanssa. 

Ja jokaisen rikoksen takaa on löytynyt ihminen. Ihminen, joka on tehnyt pahaa, mutta on silti ihminen.

Ja tämä kaikki on paitsi maailman hienointa, myös aivan helvetin häiritsevää. Jokin minussa haluaisi edelleen olla se seitsemäntoistavuotias, jolle kaikki oli selvää ja kirkasta, hyvä hyvää ja paha pahaa. 

Mutta ei. Ei se niin mene. Ja ihan hemmetin hyvä niin. 

Niistä tuomioista. Ne ovat puhuttaneet ja tulevat puhuttamaan, sekin on hyvä. Minä ajattelen, että rikoksesta kuuluu tietenkin tuomita rangaistukseen ja rangaistuksen tulisi olla jossakin suhteessa rikoksen vakavuuteen. Mutta mikä sitten on riittävä rangaistus mistäkin rikoksesta?

Niin. Sille on syynsä, miksi tuomioita ei jaeta kauppatorin perunakojun kulmalla huutoäänestyksellä. Täällä kerrotaan hyvin, miksi ei. Kansa kun ei välttämättä aina tiedä. 

Ajattelen myös, että olennaista olisi myös tuomioiden pituuden lisäksi keskustella niiden sisällöstä. Mikä on rangaistuksen tarkoitus? Todettakoon vielä, että rikoksen uhrin on saatava kaikki se oikeus, tuki ja empatia mikä hänelle kuuluu. Silti tuomio ei voi olla vain kosto tehdystä rikoksesta. Sillä on pyrittävä myös tekijän kuntouttamiseen ja valmistettava häntä jonakin päivänä koittavaan paluuseen yhteiskunnan täysivaltaiseksi jäseneksi. Ja mitä pidempi tuomio, sitä vaikeampaa on paluu ja sitä enemmän tukea tarvitaan. 

Kovempiin tuomioihin kriittisesti suhtautuu myös vankilapsykologi Pertti Hakkarainen, joka ajatuksia herättävässä Ylen haastattelussa kehuu myös suomalaista kriminaalipolitiikkaa. Samoilla linjoilla on myös Tommi Uschanov kiinnostavassa Long Play-esseessään Vangin dilemma, jossa hän ihmettelee sitä, mikseivät suomalaiset kulje rinta rottingilla ja ylpeile maailman parhaimmalla vankeinhoitojärjestelmällä. 

Näin Uschanov tiivistää esseessään myöskin allekirjoittaneen ajatukset:

Kuka tahansa Suomen kansalainen saa tietenkin vapaasti joko olla ylpeä Suomen alhaisesta vankiluvusta tai olla olematta. Itse olen veronmaksajana ylpeä siitä, että verojani käytetään ensisijaisesti rikollisuuden vähentämiseen ja vasta toissijaisesti rikollisten rankaisemiseen, koska edellisestä on suunnattoman paljon enemmän käytännön hyötyä omassa elämässäni. Pidän nimittäin parempana sitä, etten joudu rikoksen uhriksi lainkaan, kuin sitä, että uhriksi jouduttuani tekijä saa mahdollisimman kovan rangaistuksen. En toisaalta myöskään ole niin hyveellinen ihminen, ettenkö voisi koskaan kuvitella joutuvani tilanteeseen, joka vie minut itseni vankilaan. Myös tällöin asettaisin etusijalle vankilan tulevia rikoksia ehkäisevän vaikutuksen sen sijaan, että toivoisin mahdollisimman kovia rangaistuksia niille, jotka ovat rikoksen jo tehneet.