Syksyllä sähköpostiini kopsahti pyyntö. Viestintäseminaariin pitäisi saada jotakin keventävää ohjelmaa, olisiko ideoita?

Mietin hetkisen ja sitten jostakin kieroutuneen mielen syövereistä ryömi idea. Jos tehtäisiin duokaverin kanssa biisi, mutta niin että seminaariväki saisikin itse vaikuttaa siihen? Tilausbiisi todellisena mittatilaustyönä. 

Kiinni veti. 

Ensimmäisen seminaaripäivän aamuna pölähdimme paikalle. Aamupöhnäiseltä ja hitusen hämmentyneeltä osallistujajoukolta saimme kerättyä tukun sanoja, joiden tulisi esiintyä valmiissa laulutekstissä:

hashtag, avoimuus, ilo, some, salasana, julkinen, valta, kahvi, kriisi, napanuora ja sisu.

Entäpä sitten kappaleen tyylilaji? Ehdotuksia tuli kolme: räppi, humppa ja balladi. Päätimme ottaa ne kaikki. 

Säveltäjä sai tässä vaiheessa keskittyä vielä muihin askareisiin, minä vetäydyin kirjastoon ja avasin muistikirjan. Kirjoitin ensin ylös kappaleen rungon: alkuun balladi-intro, sitten vaihtuu humpaksi, c-osa räppinä ja loppuun kenties vielä balladi-hidastus. Makustelin sanalistaa, pyörittelin riimejä, mietin rytmiä, kirjoitin ylös joka ikisen päähän putkahtavan idean, joista suurin osa tuntui ihan paskoilta.

Ohimoissa jyskytti. Huokaisin ja avasin läppärin. Klikkasin auki seminaarin Twitter-feedin, josko sieltä irtoaisi jotakin ekstraa. 

Munaton on maineeton. Näin oli tiivistetty ensimmäisen puhujan Taru Tujusen luennon anti.

Täydellistä.

Naputtelin, huokailin, keksin hienon riimin, keksin paskan riimin. Yhtenä hetkenä kieriskelin omassa erinomaisuudessani, toisena olin täysin varma että tästä ei tule mitään, joudun soittamaan Sepolle ja huutamaan luuriin APUA ja ilmoittamaan seminaarijärjestäjälle että pieleen meni ja kärsimään ikuista häpeää.

Katsoin kelloa, joka läheni uhkaavasti itselleni asettamaa määräaikaa. Perkele. Mitä sanaa ei ole vielä käytetty? Kriisi. No niinpä tietysti.

Vielä yksi säkeistö, vielä yksi säkeistö. 

Ja sieltä se tuli. Kolme tuntia ja koko paketti kasassa.

Klikkasin tekstin sähköpostilla eteenpäin, suljin läppärin, otin buranan ja lähdin kaikessa rauhassa juomaan kahvia ennalta sovittuun tapaamiseen. Illalla koputin säveltäjän ovelle, istuimme pianon ääreen ja seurasin vaikuttuneena maestron työskentelyä. Miulle tulee nyt tästä alusta jotenkin mieleen Bon Jovi, saiskohan tähän semmosta tunnelmaa? Jos mie soitan tälleen niin pystyt sie räppäämään tähän päälle? 

Noin puolessa tunnissa teksti oli saanut sävelen ympärilleen. Sitten harjoiteltiin, haettiin stemmoja. Eikun tää menee tässä kohtaa alas ja tuolla vasta ylös. Hei kerrataanko tää kohta vielä loppuun? Se on hei ensin KETÄ ja sitten vasta KENET. Jatketaanko huomenna, miun pää ei enää taivu tähän.

Seuraavana päivänä vielä treenit. Ja sitten vaan keikalle seminaariyleisön eteen klo 13.30. 

Laulun ensiesityksen voi käydä katsomassa täältä. 

Huh. Hyvin meni.

Miten jokin asia voikin olla yhtä aikaa maailman kauheinta ja maailman siisteintä?