Pakkazenpurema

Sanotaan, että kannattaa varoa, mitä toivoo. Sillä toive voi myös toteutua. 

Minä olen toistaiseksi saanut sellaisen talven kuin toivoinkin.

IMG_2528.JPG

No en ehkä ihan tasan tarkkaan tällaisia pakkaslukemia, mutta kirkasta ja kuulasta ja VÄHÄLUMISTA talvea kumminkin.

(Ei sillä etteikö lumi olisi kaunista, etteikö esteettisyysmittarini huutaisi tapissa keskellä hankien korkeitten nietosten. MUTTA MINÄ TODELLAKIN VIHAAN LUMITÖITÄ. Ja talviautoilua silloin, kun lumen määrä merkittävästi vaikeuttaa etenemistä paikasta A paikkaan B.)

Siksi olen hyrissyt tyytyväisenä kuin auton sisätilalämmitin. Olen kantanut koivuhalkoja tupaan ja ruokkinut niillä uunia, toiminut pihan pullukoiden pikkulintujen catering-vastaavana, murskannut ehtoisana emäntänä reilusti valkosipulia ja chiliä tomaattikeittoon, sulatellut kohmeisia raajojani saunanlauteilla ja käpertynyt illalla kahden täkin alle nukkumaan.

Kun suihkun ja pesukoneen putket jäätyivät ollessani yksin kotona, en tapojeni vastaisesti heittäytynytkään lattialle itkemään ja kiroilemaan. Otin puhelun kulta ihan semmosta vaan että mikä putki näistä nyt menikään ja mihin okei kiitti moi pus, hain kaapista imurin ja sulatin ihan muina muikkeleina itselleni pyykkipäivän ja puhtaat kainalot.

Ehkä vaihdankin taas kerran blogin nimeä. Itse Minna-Zen-Mänttäri kuulostaa mahtavalta.

Tosin kohta olen varmaankin taas kainaloitani myöten hangessa lapioimassa autoa ojasta ja huutamassa keuhkojeni pohjasta vittusaatanapersettä.

Että katellaan nyt vielä. 

 

Puheenaiheet Ajattelin tänään

Hyväksyvästä katseesta

Palaan jatkuvasti ajatuksissani tähän samaan asiaan.

Hyväksyvään katseeseen.

IMG_2472.JPG

On yksi kysymys, joka tekee mieli esittää aina kun tapaan jonkun kaltaiseni, joka selvästi kamppailee omien demoniensa kanssa. 

Se kysymys kuuluu: miten sinua katsottiin lapsena? 

Oliko katse hyväksyvä ja rakastava? Sellainen katse, jonka alla sait olla juuri sellainen kuin olit? 

Vai oliko se katse arvosteleva, ehkä myös tuomitseva? Kertoiko se katse, että sinun pitäisi olla jotakin muuta kuin olet? 

Hiljaisempi tai äänekkäämpi? Rauhallisempi tai reippaampi? Lahjakkaampi matematiikassa, monta kiloa kevyempi? 

Joku muu, mikä?

Ei ole yhdentekevää, miten meitä on lapsena katsottu. Se katse on se sama katse, jolla aikuisena katsomme itseämme. Ja myös muita ihmisiä. Jos meihin jo lapsena istutetaan häpeä siitä, että olemme vääränlaisia ja rakastettavia ainoastaan olemalla jotakin muuta kuin oikeasti olemme, niin mitä siitä seuraa? 

Siitä seuraa rikkinäisiä aikuisia, jotka kasvattavat lapsistaan uusia rikkinäisiä aikuisia. 

Hyväksyvä katse ei tarkoita sitä, etteikö lapselta saisi vaatia mitään. Etteikö häntä saisi kannustaa yrittämään parhaansa ja haastamaan rajojaan. Hyväksyvä katse ei myöskään tarkoita huonon käytöksen hyväksymistä. Eikä myöskään sitä, etteikö lasta saa kieltää eikä hänelle saa asettaa rajoja. 

Ihmisen voi hyväksyä hyväksymättä hänen kaikkia tekojaan.

Siinä on iso ero. Hyvin olennainen, mutta vaikeasti hahmotettavissa oleva ero. 

Lopuksi ilouutinen. Hyväksyvän katseen voi antaa itselleen myös aikuisena. Se ei ole helppoa, mutta se on mahdollista. Se ei tapahdu sormia napsauttamalla, sillä että väännetään hymy väkisin korviin ja vain päätetään ajatella itsestä ja muista niin perkeleen kauniisti ja ihanasti ja positiivisesti. 

Ei. Se vaatii visiittiä hiilikellariin ja kaiken sinne säilötyn kuonan kantamista päivänvaloon pihamaalle. Niiden tökkimistä, ronkkimista ja lajittelua. Se vaatii pihalle tilatun roskalavan, johon kaikki sellainen heitellään, mitä ei enää tarvitse mukanaan kantaa. 

Kaikki ne uskomukset ja käsitykset itsestä. Kaikki ne, jotka olivatkin jonkun toisen keksimiä. 

 

Ja vasta kun kaikki tämä likainen työ on tehty, voi mennä suihkuun ja pestä hiet pois.

Sen jälkeen voi katsoa itseään peilistä ja sanoa

kuka ikinä oletkin tai haluat olla, 

minä hyväksyn sinut 

ja rakastan sinua. 

 

 

(Kuvassa on ote Maarit Tastulan haastattelusta Eeva-lehden numerossa 10/2010.)

Hyvinvointi Mieli Vanhemmuus