Söin, söin ja söin. Voitelin kinkkuvoileipää, rapistelin appelsiinijulioita. Lohkaisin vielä yhden palan pippurijuustoa. 

Syömisen lomassa oli aikaa ajatella kaikenlaista. Enimmäkseen ajattelin ihmistä. 

Sitä, kuinka kaikki eivät koskaan mahdu saman pöydän ääreen istumaan. Sitä, kuinka iän myötä ihminen ei välttämättä viisastukaan, vaan ajatusmaailmalle tapahtuu sama kuin kehollekin: se pienenee, käpertyy ja käpristyy. 

Ajattelin sitä, kuinka moni on ennen joulua näännyttänyt itsensä puunamalla ja kiillottamalla, paistamalla ja hauduttamalla, odottaen mitalia jota ei koskaan tule. Ajattelin lapsia, jotka hukutetaan lahjamereen, korvaukseksi siitä ettei ole aikaa, halua tai kykyä istua ja pysähtyä, katsoa silmiin ja kuunnella.

Erityisesti ajattelin heitä, jotka viettävät joulunsa vankilan muurien sisäpuolella. 

Ja heitä, joilla ei ole muureja ympärillään, mutta jotka rakentavat vankilansa itse. 

Sellaisia minä ajattelin. Ja sitten otin vielä yhden joulutortun. 

Taas tultiin jouluun, ja riemuita saa.
Vuosi on mennyt, käy uusi oven taa.
Näin pääsimme jouluun, on valkea maa,
vaan ystävät rakkaat, on toivottavaa.
Että jouluilon jälkeen vielä ilota vois
ja tulevat päivät veis pelkomme pois.

Ei ehkä valkeaa joulua, mutta valoa sydämeen, kirjoitin joulukorttiin. 

Sillä ei ole muuta vaihtoehtoa. Jostain on löydyttävä valo tämän kaiken pimeyden keskelle. Ja uskon sen löytyvän lähempää kuin moni uskookaan. 

Tänä syksynä olen tuntenut paljon iloa ja riemua, mutta myös toivottomuutta ja pelkoa, vihaakin. Olen seurannut uutisia ja lukenut nettikeskusteluja silmät ymmyrkäisinä kaikesta siitä saastasta, mikä on lähtenyt liikkeelle tuhansilta näppäimistöiltä eri puolella Suomea. 

Minut se kaikki on saanut vetäytymään. Ei ole tehnyt mieli kirjoittaa, tai ainakaan ottaa kantaa yhtään mihinkään. Ja se on väärin, ihan hemmetin väärin. 

Onneksi on ihmisiä, jotka eivät pelkää vaan toimivat. Haluan julistaa sen teille kaikille tässä ja nyt:

RAKASTAN MARJAANA TOIVIAISTA.

Ja pistän vaikka pääni pantiksi siitä, että kun kuuntelette Yle Areenasta tämän, olette kanssani samaa mieltä. (Erinomainen ajanviete vaikkapa joulupäivän konvehtikoomaan.) Yle Puheen Leinosen ja Rislakin Tottelemattomuuskoulun viimeisessä jaksossa radikaalipastoriksikin (vastoin omaa tahtoaan) kutsuttu Toiviainen puhuu solidaarisuudesta, rakkaudesta ja toivosta niin järisyttävästi ja järkevästi että itkettää. 

Toivoa. Niin pirusti toivoa että sattuu mahaan. Sitä me tarvitaan.

Ja rakkautta, pelkkää rakkautta niin paljon että hieroo sitä naamaan. 

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin. Syökää hyvin ja pitäkää toisistanne huolta.