Tänä iltana yritin katsoa Yle Teemalta Michael Haneken elokuvaa Rakkaus. 

En pystynyt. En siksi, että elokuva olisi ollut huono vaan siksi, että se oli liiankin hyvä. 

Kirjoitin aiemmin tänä vuonna, että en pelkää kuolemaa. Se pitää edelleen paikkansa. En toivo kohtaavani sitä vielä kymmeniin vuosiin, mutta pidän sitä kaikessa lopullisuudessaan hyvin kauniina, luonnollisena ja puhtaana asiana.

Sen sijaan pelkään kaikkea sitä, mikä sitä mahdollisesti edeltää. Fyysistä kipua, kärsimystä. Kitumista ja tuskaa. 

Mutta kaikkein eniten pelkään muistini kadottamista. Mieleni menettämistä, minuuteni murenemista. Etten osaa enää kertoa, mistä pidän tai mitä minulle kuuluu. Etten enää löydä sanoja, en paperilta enkä päästäni.

Että katson kohti, mutta en tunnista. 

Että en muista enää, kuinka syödään tai käydään vessassa.

Että olen täysin autettava. Että en pysty enää itse muuhun kuin nukkumaan ilman toisen ihmisen apua. 

Se on minun painajaiseni. 

Ehkä ensitreffeillä pitäisikin lempileffojen tai harrastusten tenttaamisen sijaan kysyä toiselta: 

Jos jonakin päivänä pyytäisin sinua päästämään minut täältä pois, tekisitkö niin?