Aina meistä ei tuu parempia, aina me ei opita, niinku yhtään mitään. Tosi usein me vaan toistetaan samoja virheitä elämässämme ja koko ajan on ratkeamattomia asioita, joista ei voi johtaa mitään ihanaa opetusta ja sisustustekstiä omalle seinälle. 

Lohdullisin sitaatti pitkiin aikoihin putkahti korviini Yle Puheen viime perjantain Nostosta, jossa oli vieraana Kertomuksen vaarat-projektin vetäjä Maria Mäkelä (suosittelen lämpimästi kuuntelemaan lähetyksen Yle Areenasta täältä). 

Miten mielettömän ihanaa, että joku sanoo noin. Vaikka se kuulostaakin suorastaan rikolliselta näinä aikoina, kun jokaisen pitäisi paitsi pyrkiä olemaan paras versio itsestään, myös onnistua siinä sataprosenttisesti. Näinä aikoina, jolloin kuuluu hymyillä urheasti naistenlehden kannessa ja todeta, kuinka vaikeudet ovat tehneet minusta vain paremman ihmisen: kärsimys jalostaa ja se mikä ei tapa, vahvistaa!

Vaan entä jos ei jalosta? Eikä vahvista?

Saanko silti olla? Kaikessa keskeneräisyydessäni, heikkoudessani ja rikkinäisyydessäni. 

Ja saanko sanoa, että olen oppinut hyvin vähän siitä, kuinka täällä oikein ollaan. Itseni tai toisten kanssa. Vaikka luulinkin jo tietäväni, yhtä ja toista.

Saanko silti olla?