Katso ihmistä
Tasan vuosi sitten kävin taidenäyttelyssä, joka teki minuun suuren vaikutuksen: kyseessä oli taiteilija Sara Rapon yhteisötaideprojektista Sulkavan avovankilassa syntynyt Kalterigalleria.
Katselin vankien taidetyöpajassa tekemiä teoksia ja jokin minussa liikahti. Muistan vahvasti sen tunteen: jotakin tällaista työtä minäkin haluaisin joskus tehdä. Olla mukana antamassa mahdollisuuksia, jonkin tällaisen syntymiselle.
Meni talvi, tuli kevät ja koulun sähköiselle ilmoitustaululle kolahti viesti.
Tarjolla työharjoittelua: taiteilija etsii assistenttia vankilataideprojektiin.
Vietin tällä viikolla harjoitteluni ensimmäiset kaksi päivää Laukaan avovankilassa. Kaksi merkillistä, kummallista, ravisuttavaa päivää. Kaksi päivää, joiden jäljiltä päässäni on sellainen liikenneruuhka jota itse Ensio Itkonenkaan ei kykenisi purkamaan.
Kaiken tämän ruuhkan keskellä hohtaa kuitenkin kirkkaimpana vihreä liikennevalo. Se, joka röyhkeän vihreällä värillään rohkaisee painamaan kaasua. Se, joka kertoo että
anna mennä vaan, rohkeasti eteenpäin, olet aivan oikealla tiellä.
En päättänyt etukäteen mitään muuta kuin kohdata ihmisen ihmisenä. Tervehtiä, katsoa silmiin, hymyillä, olla paikalla ja auttaa tarvittaessa. En olisi ikinä osannut kuvitella, mitä sain vastalahjaksi. Luottamusta, avautumista. Jurojen kasvojen sulamista hymyyn, vitsejä ja naurua. Painavia sanoja, sydäntä repiviä elämäntarinoita.
Ja mikä tärkeintä, uskoa huomiseen. Nuoren miehen sädehtivät silmät, kun hän esitteli yliopisto-opintojaan varten hankkimiaan tuhatsivuisia, englanninkielisiä opuksia. Kättensä työtä ihailevan naisen huokaisun: en olisi ikinä uskonut, että pystyn tähän.
Kaikki on aina olleet sitä mieltä, että minä en onnistu missään.
Lähdin kohtaamaan ihmisiä ja ihmisiä minä tottavie kohtasin.
Joskus sitä todellakin saa, mitä tilaa.
