Pane käsi käteen ollaan hiljaa
Katson käsiä.
Katson vahvoja ja karheita, työtätekevän aikuisen miehen käsiä.
Katson hauraita ja voimattomia käsiä.
Käsiä, joilla joskus käännettiin maata, pilkottiin puita ja leivottiin leipää. Käsiä, joilla ei nosteta enää mitään mehulasia painavampaa.
Katson käsiä, jotka takertuvat toisiinsa, sormia, jotka hapuilevat toisiaan.
Katson niitä ja tunnen kolmannet kädet. Ne tarttuvat sydämeeni ja puristavat niin lujaa, että veri tirskahtaa sormien välistä.
Hän ei halua enää syödä, ei juoda, lääkkeiden nielemisestä puhumattakaan.
Ja minä ymmärrän, miksi.
Jos minulta vietäisiin ymmärrys maailmasta, tästä todellisuudesta, paikasta jossa olen. Ja jos minulta vietäisiin suurin osa niistä sanoista mitä minä tiedän. Jos minulle jätettäisiin vain muutamia sanoja ja vaihdettaisiin niidenkin merkitys aivan toiseksi.
Jos minulle kävisi niin, tekisin samoin. Torjuisin mehulasin ja sylkisin viiliin piilotetut tabletit suustani.
Painaisin pääni tyynyyn, sulkisin silmäni. Ja pyytäisin jonkun hakemaan minut pois.
