Tässä elämä on
On päiviä, jolloin ei tapahdu oikeastaan mitään kauhean merkittävää.
Ja sitten on päiviä, joihin mahtuu kaikki.
Mennyt viikonloppu oli sellainen.
Perjantaina saatoimme maan multiin hänet, joka vielä hetki sitten istui ruokapöytämme ääressä suu täynnä savumuikkua ja hymyili onnellisena. Hänet, jonka uurteisia kasvoja kotipihan elokuinen aurinko lämmitti viimeistä kertaa.
Lauantaina tanssimme ystävien häitä. Kahden onnesta hehkuvan morsiamen häitä.
Juhlat olivat uskomattomat. Pöydät notkuivat, viini virtasi, huikeat ohjelmanumerot seurasivat toinen toistaan: kansantanssia, hevoskatrilli ja tulishow, vain muutamia mainitakseni. Laulun, tanssin ja naurun loputon, kupliva virta.
Mutta eivät ulkoiset puitteet olleet se, mikä juhlasta teki niin uskomattoman.
Se oli rakkaus.
Sellainen rakkaus, joka voittaa esteet, koska sen on ne voitettava. Koska ei ole vaihtoehtoja. Rakkaus, joka on paitsi vaaleanpunaista marsipaanihöttöä myös rumaa ja vaikeaa paskaa, koska sellaistakin se joskus on.
Rakkaus, jossa ihminen saa kasvaa sellaiseksi kun on, tulla omaksi itsekseen. Yhdessä toisen ihmisen kanssa.
Koska mitään suurempaa tai tärkeämpää, ei ole.
Ja minä mietin näitä kahta päivää. Sitä mitä mitä yhteistä niillä oli. Ja mitä minä niistä opin.
Molempina päivinä söin kakkua ja lihapaistia ja päätin painaa mieleeni sen ainoan asian, jolla oikeastaan on yhtään mitään merkitystä.
Kun joskus täältä lähdemme, ei meitä muisteta ansioluettelomme pituudesta. Ei siitä, kuinka taitavia olimme kirjoittamaan tai laskemaan, kuinka virheetöntä saumaa hitsasimme tai kuinka siistejä tikkejä osasimme ommella. Ei siitä, montako alaista meillä oli ja kuinka hienoja puheita pidimme.
Meidät muistetaan siitä, katsoimmeko toista ihmistä silmiin ja tarkoitimmeko oikeasti sitä, mitä sanoimme.
Osasimmeko olla ihmisiksi.
Osasimmeko olla ihminen. Ihmiselle.
