Eilen vietettiin Vaakakapinan lanseeraamaa valtakunnallista Lupa näkyä-päivää, jossa haastettiin jokaista rikkomaan rajojaan, omalla tavallaan. Tuomaan näkyville oma kauneutensa, omat taidot ja lahjat, mielipiteet ja myös ne kaikkein syvimmät ajatukset. Selasin #lupanäkyä-hastagilla merkittyä kuvavirtaa: yksi oli pukenut bikinit, toinen laittanut huulipunaa, kolmas lähtenyt vartalomaalauksessa töihin.

Yhteistä kaikille kuville oli se, että niissä oli kauniita ihmisiä. Erilaisia, erimuotoisia ja -näköisiä, kaikki kauniita omalla ainutlaatuisella tavallaan. Sitä oli ihana katsoa. 

Silti, samaan aikaan näiden kuvien selaaminen teki minut myös surulliseksi. Juuri se ajatus siitä, kuinka paljon useimpien tekojen toteuttaminen ja niistä kuvien postaaminen on vaatinut tekijältään rohkeutta ja uskallusta. Ja myös jonkinlaisen ulkoapäin annetun luvan kampanjan nimessä. Vaikka pitäisi olla niin, että jokainen saa ja voi tehdä juuri niitä asioita ja näkyä sillä tavoin kuin haluaa, lupaa kyselemättä.

Tulin siis surulliseksi siitä, että edelleen tällaisia kampanjoita tarvitaan. Mutta eihän se minun suremiseni tätä maailmaa paremmaksi tee. Toivonkin, että tästä seuraa kansanliike, joka jatkaa elämäänsä eilisen jälkeenkin. Että some täyttyisi yhä enemmän monimuotoisuudesta, kaikenlaisten ja kaikennäköisten ihmisten kuvista. Koska kuvat luovat todellisuutta: se mitä eniten näkyy ja näytetään, määrittelee sen mitä normaalina pidetään. Ja jos en voi poistaa syvästi inhoamaani normaalin käsitettä koko universumista, niin ainakin haluan laajentaa sitä huomattavasti. 

Itse vietin päivää työn merkeissä, näkymättömissä vankilan muurien sisäpuolella. Vaikken aiheeseen liittyvää kuvaa postannutkaan, näkymisen ja sitä kautta nähdyksi tulemisen teema on työssäni vankilan taideohjaajana läsnä ihan jokaisessa työpäivässä. Kuin myös rajojen rikkomisen teema: ihmiset, joiden kanssa työskentelen ovat ylittäneet sekä yhteiskunnan asettamat rajat sekä mahdollisesti myös toisten ihmisten rajat, väärällä tavalla. Omia rajojanikin kolkuttelen jatkuvasti: pystynkö näkemään ihmisen sellaisenkin teon takana, joka puistattaa minua sydänjuuriani myöten? Toistaiseksi olen pystynyt. 

Pyöritän päässäni väsymykseen asti ajatusta näkymisestä ja nähdyksi tulemisesta. Ei voi tulla nähdyksi, jos kukaan ei katso. Ja sillä, miten katsotaan, on aivan hirvittävän suuri merkitys. Sillä kaikki se, mitä me olemme, rakentuu yhteydestä toisiin ihmisiin.

Toinen ihminen on toiselle peili. Ja jos kuva peilissä on sirpaleinen ja vääristynyt, rikkoutuu se myös omassa päässä. Pahimmillaan käy niin, ettei hahmota itseään ollenkaan: ei omaa ihmisarvoaan, eikä sitä kautta myöskään toisten. Siitä syntyy rumaa jälkeä. 

Jokaisella on paitsi lupa näkyä, myös velvollisuus katsoa toista ihmistä juuri siten, kuin haluaisi itseäänkin katsottavan. Se on ihmisenä olemisen velvollisuus.