Ruksaan päivän kalenteriin, soitan monta puhelua. Leivon paakkelssit ja keitän kahvit. 

Muutamaksi tunniksi talo täyttyy naurusta, puheensorinasta ja kuppien kilinästä. Toiset pysyvät vielä omilla jaloillaan, toisia kannatellaan, pidetään kädestä, ihan varmuuden vuoksi. 

He jotka ennen passasivat, ovat nyt passattavina.

Yksi istuu pihalla silmät kiinni, hymyillen, keskipäivän auringossa. Suljettujen luomien takana lapsuuden kesät, pitkät ja kuumat, tällä samalla pihalla vietetyt. Vaikka täytekakkuohje on jo aikaa sitten unohtunut, tämä ei milloinkaan.

Toinen katselee muikeana navetan seinää, lausuu ääni ylpeyttä puhkuen: isän kanssa tehtiin nuo tiilet. 

Niin ne kylällä puhuivat, että Kukkamäen tytöt! Ne on niin kovia tekemään töitä, että niistä se akka kannattaa ottaa!

Kuuntelen naisten muistoja, imen niitä itseeni. Ajattelen sitä lämpöä, millä he lapsuudestaan puhuvat, vaikka raataa piti eikä mikään tullut annettuna. Eikä sellaisia vaihtoehtoja kuin en jaksa, en viitsi tai ei huvita ollut olemassakaan. Siitä huolimatta heidän puheissaan vilahtelevat sellaiset sanat kuin reiluus ja oikeudenmukaisuus. 

Ja rakkaus.

Mietin nykymaailmaa. Sitä, kuinka teemme kaikkemme sen eteen, että asiat olisivat mahdollisimman helppoja. 

Ja sitten mietin taas sitä, mitä olen miettinyt niin kovin usein: että helppo elämä on ansa.

En minä sitä sano, että ketään keskenkasvuista pitäisi enää lanttupellolla tai verkonnostossa näännyttää. Mutta sen sanon, että suurinta väkivaltaa lasta kohtaan on mutkien suoristaminen ja töyssyjen silottaminen. 

Rakkautta on opettaa tekemään töitä. Ei liikaa, mutta sopivasti.

Ja rakkautta on vaatia. Ei liikaa, mutta sopivasti.