Oli ihanaa olla matkalla.

Ja vielä ihanampaa olla kotona.

Missään ei ollut mitään vikaa. Kaupunki oli samanlainen kuin ennenkin. Kaunis ja ruma, siisti ja sotkuinen, kiehtova, rosoinen, paskainen, sykkivä, ankea ja vehreä. Sääkin oli ihan ok: välillä tarkeni hihattomassa, välillä piti vetää kaulahuivia tiukemmalle. Minua ei ryöstetty, korkeintaan vähän huijattiin, en jäänyt raitiovaunun alle eikä junassa meuhkannut avohoitopotilas saanut teilattua minua perässävedettävällä matkalaukullaan. 

Kaikki oli ihan ok. Välillä enemmänkin kuin ok.

Mutta tunsin silti, että jokin oli muuttunut.

Minä. 

Suurkaupungin pulssi, se hakkaa ja kovaa. Autot kaahaavat, ihmiset juoksevat ja harppovat, tönivät ja tunkevat. Huomaan, että omat askeleenikin tihentyvät. Juoksen muiden mukana, laukkaan rytmissä. Yritän katkaista sen, panna poikki. Rauhoittua, hidastaa, hengittää. 

Vähän aikaa se onnistuu. Kunnes laukkaan taas. 

Iltaisin makaan huoneessani, juon viiniä, kuuntelen hämärältä sisäpihalta kantautuvia ääniä ja ojentelen särkeviä jalkojani. Ojentaisin särkeviä ajatuksianikin, jos pystyisin. 

Rakas Berliini. Tämä ei johdu sinusta vaan minusta. 

Meidän rytmimme, sinun ja minun. Ne vaan ovat juuri nyt vähän erilaiset. 

Kyllä me silti vielä joskus tavataan. Seuraavalla kerralla otan mukaan kädet, jotka nappaavat minusta kiinni jos meinaan laukata liian lujaa. 

Kirjoitin muutamia tuoreita reissuvinkkejä muistiin Perliininmunkin tontille, löydät ne täältä.