Kyllä kai se sitten puhuu, jos sillä on joku hätänä.

No ei me olla sillä tavalla läheisiä, että kehtaisin kysyä.

No jos ei aikuinen ihminen saa suutaan auki niin olkoon sitten. 

Ei se mitään apua ole pyytänyt, eiköhän kaikki ole ihan ok. 

Psykoterapeutti ja mm. Ensitreffit alttarilla-ohjelmasta tuttu Maaret Kallio kirjoitti Hesarin kolumnissaan siitä, kuinka toisten ihmisten yksityisyyden liiallinen kunnioittaminen on tehnyt meistä välinpitämättömiä ja sokeita toisten ihmisten hädälle. 

Yksityisyys on niin yliarvostettua, että se muuttuu pahoinpiteleväksi yksinjättämiseksi. Opetamme lapsia vaikenemaan pienemmistäkin hämmennystä tai pelkoa herättävistä asioista – mikä vaientaa heidät taatusti vielä suuremmista kysymyksistä. Puuttumattomuuden kulttuuri opettaa kääntämään pään pois tai laittamaan sen piiloon.

Yksityisyys on vähän niin kuin alkoholi: oikein käytettynä ja sopivasti annosteltuna ihan mainio juttu. Itse en kestä yhtään ajatusta siitä että minua kytätään, saati että olisin velvollinen raportoimaan kaiken olemiseni, menemiseni ja tulemiseni. Pidän paljon asioita sisälläni, rasittavuuteen saakka. Minulle on ehdottoman tärkeää se, että jossakin on lokero, johon vain ja ainoastaan minulla on avain.

Ja sitten taas toisaalta: ajattelen niin, että vain asioita jakamalla, nostamalla niitä kaikkein kipeimpiä asioita esiin yhteiselle piknikviltille, me voimme lähentyä toisiamme ja oppia oikeasti ymmärtämään toista ihmistä. 

On hyvin helppoa olla puhumatta omista vaikeuksistaan, koska se tekee kipeää ja meidät on ohjelmoitu välttämään kipua. On myös helppoa olla kysymättä toiselta hänen vaikeuksistaan, koska se voi saattaa myös kysyjän inhottavaan tilanteeseen. Kysyjä saattaa kuulla jotakin mistä ei pidä, jotakin jota ei kykene käsitttelemään ja kysyjä saattaa myös joutua kohtaamaan oman avuttomuutensa koska ei osaa auttaa toista mitenkään. Silloin on maailman helpointa vedota toisen yksityisyyteen: no hei, se on aikuinen ihminen ja se on ihan sen oma asia.

Ehkä joku muu kysyy, ehkä joku muu auttaa.

Aina ei riitä sekään, että kysyy yhden kerran. Eivät kaikki niin helposti narauta kanttaan auki. Jos jossain syvällä sisimmässä on tiukassa uskomus siitä, että eivät minun asiani ole tärkeitä eivätkä ne oikeasti kiinnosta ketään, niin ei yksi hei miten sulla menee välttämättä vielä riitä padon aukaisemiseen. Joskus kyllä, mutta ei läheskään aina. 

Että jos tätä asiaa oikein antaumuksella ryhtyy pohtimaan, niin niitä oikeasti jokaisen omia asioita on aika vähän. Sillä yhteisö koostuu yksilöistä, ja yksilön teot ja ajatukset heijastuvat aina koko yhteisöön.

Siksi yksilön pahoinvointi ei voi koskaan olla vain yksilön oma asia.