Tein tänään pitkästä aikaa jauhelihakastiketta. Siitä tuli jotenkin erityisen hyvää.

Salaisuus ei ollut jokin eksoottinen mauste tai laadukkaat raaka-aineet, vaan aika. Kastike sai porista hellalla hissukseen reilusti toista tuntia, kun päivällisseuran saapumisessa kesti odotettua kauemmin. Sipulit olivat muhjaantuneet ihanasti atomeiksi, maku oli tiivis ja syvä. (En monessakaan asiassa fanita täydellisyyttä, mutta tämä oli kyllä aika lähellä sellaista.)

Lisäsin henkiseen muistivihkooni kohdan muista aina hauduttaa kastiketta tarpeeksi pitkään ja piirsin siihen vielä punakynällä ympyrän. 

Olen melko pätevä kokki: minulla on aika hyvä tuntuma siitä, mikä vaatii pitempää kypsytystä ja mikä vain nopeaa pannulla pyöräytystä. Keittiön ulkopuolella homma meneekin sitten mutkikkaammaksi. 

Tämä aika ei varsinaisesti kannusta haudutteluun. On oltava tehokas, saatava paljon aikaan, mieluiten mahdollisimman lyhyessä ajassa. Juotava kahvi kävellessä, syötävä nakkisämpylä juostessa ja tehtävä työt siinä samalla, oltava tavoitettavissa kellon ympäri.

Ei siinä paljon kastikkeita tuntitolkulla haudutella. 

On kuitenkin asioita, joita ei voi pakottaa. Niitä, joille on vain annettava aikaa, vaikka sen tuntuisi kuinka tuskalliselta. Vaikka kuinka tekisi nieli kääntää hellannupit kaakkoon ja huutaa keuhkojensa täydeltä että hopi hopi nyt, saatana! Ja sitten on niitä asioita, joille on oikeasti annettava hönkää ja napakasti, jotta mitään voi ylipäänsä tapahtua. 

Ja kuinka sitten erottaa toisistaan nämä kaksi? Mistä hitosta sitä voi tietää, pitääkö heiluttaa raippaa vai nojata vain rennosti taakse ja sanoa 

hetkinen, minulla on tässä nyt seinän tuijottaminen aika pahasti kesken. 

Vaisto. Sanoisin, että sitä kannattaa kuunnella. 

Voihan se toki olla väärässäkin. Mutta entä jos se onkin oikeassa? 

Kirjoittaja kuunteli vaistoaan viimeksi eilen, kun se käski juoksemaan suoraan saunasta Saimaaseen. Järki yritti laittaa hanttiin, mutta niin vaan jäi talviturkki hyiseen järveen kellumaan.