Eilen illalla makasin sohvalla, kun kuulin keittiöstä kolinaa. Sitten töminää ja sitten vähän vikinää.

Arvasin heti, mistä on kyse. Hetken päästä tupaan töpötteli Pomppu suussaan jotakin harmaata ja karvaista. Hetken aikaa sain kuunnella sohvan takaa kantautuvaa tarmokasta rutinaa, kun miisu pisteli iltapalaa poskeensa. Pää jätettiin lattialle, jotta mammakin saa ihailla todistusaineistoa urotyöstä.

Kyllä, kehuin tietysti taitavaa saalistajaa. Vauhtiin päästyään hän yritti popsia jälkkäriksi myös lattialla tallustelleen hämähäkin, mutta pitkäjalka pääsi livahtamaan karkuun. Varsinainen Avara luonto. 

Maalaiselämä on selvästi jättänyt minuunkin jälkeensä. Selkäni takana saa nykyään rouskuttaa hiirtä ihan rauhassa, se kuulostaa korkeintaan hieman epämiellyttävältä, ei kuvottavalta. Hämähäkin nähdessäni en enää hyppää tuolille, vaan pelastan sen uiskentelemasta kissan vesikupista ja nimeän kaverin kotihämähäkki Kaleviksi. (En tosiaan tiedä onko tuvassa kohtaamani hämähäkki ollut aina sama tyyppi, mutta olkoon kaleveita kaikki.)

Hämähäkki on sitä paitsi omakotitaloasujan paras ystävä: terveen talon merkki. Eivät viihdy homepesissä, hekään. 

Ei kissa hiireltä henkeä ota ilkeyttään, vaistojaanhan se toteuttaa. Ja tulee samalla saaneeksi täydellisen paketin kaikkia niitä ravintoaineita, joita elääkseen tarvitsee. Hiiren tuoteselosteen rinnalla kalpenee laadukkainkin kissanmuona. 

Mietin, miten ihmiselle olisi ihan samalla tavalla tärkeää seurata vaistojaan. Kuunnella itseään ja löytää se oma hiiri, joka ravitsee itseä parhaalla mahdollisella tavalla. Ilman mitään turhaa, mitään lisättyä. 

Rasittavaahan se on. On paljon helpompaa natustella niitä valmiiksi kuppiin kaadettuja raksuja kuin lähteä saalistamaan, ilman mitään takuuta lopputuloksesta. Hiiri voi päästä myös karkuun. 

Mutta niitä tulee aina uusia. Ja aina lopulta se kolon luona kyttääminenkin palkitaan.