Pari sanaa perunasta
Tammikuu tekee mieli aloittaa jollain kepeämmällä aiheella: kuolemasta ja maailman pahuudesta onkin sitten aikaa jutella koko loppuvuosi.
Puhutaan perunasta.
On ehkä kliseinen lähestyvän keski-iän merkki, että sitä huomaa paitsi kuuntelevansa kimmeltävin silmin nuoruutensa lempibiisejä, myös haikailevansa takaisin lapsuuden lempiruokien äärelle. Ja minä olen perunalla kasvanut.
Jos elämä on jotakin opettanut niin sen, ettei mikään tässä elämässä lohduta niin kuin perunat ja kastike: kun olo tuntuu irralliselta eikä saa oikein mistään kiinni, auttaa kun iskee pöytään pannullisen makkarakastiketta ja kattilallisen keitettyjä perunoita. (Sienikastike käy myös.) Olen muuten nykyään lakannut kuorimasta keitettyjä perunoita, koska totesin sen täysin turhaksi: kuoret maistuvat hyviltä ja ovat vielä terveellisiäkin. Miten monta minuuttia olenkaan elämästäni tuhlannut niiden kuorimiseen, aikaa jota en saa koskaan takaisin. Jälleen yksi esimerkki siitä, miten lapsena opitut totuudet kannattaa aika ajoin kyseenalaistaa.
Todella kovaan elämäntuskaan taas auttaa perunamuussi: siinä on myös se hyvä puoli, että se vie tajun joten ruokailun jälkeen ei pysty ajattelemaan yhtään mitään, varsinkaan ikäviä asioita. Teen nykyään muussin aina kermaan ja voihin, se on minun tapani carpe that fucking diem. Erityisen hyvää muussia saa sekoittamalla joukkoon ranskankermaa ja juustoraastetta. (Silloin tosin kannattaa varata tajuttomuudelle koko seuraava vuorokausi.) Muussinjämät eivät myöskään mene koskaan hukkaan: siitä saa ihania lepuskoita tai perunavelliä, jonka maku vie aikamatkalle mummolan keittiöön suoraan 1980-luvulle.
Muutama vuosi sitten riehunut karppausbuumi teki perunasta hetkeksi aikaa saatanasta seuraavan. Myönnän, että minäkin käänsin tuolle ruskealle kurttuposkelle hetkeksi aikaa selkäni tai ainakin toisen olkapääni, mutta onneksi tulin nopeasti järkiini. Sillä mitä olisi elämä ilman ihanasti paahtuneita lohkoperunoita, rapsakoita ranskalaisia ja pehmoisia uuniperunoita? Puhumattakaan omasta maasta kaivetuista uusista perunoista, joiden päälle lohkotaan voita niin että Hanna Partaselta menevät yöunet.
Ja sitten se syy siihen, miksi oikeastaan ryhdyin tätä tekstiä kirjoittamaan. Valkosipuliperunat.
Valkosipuliperunoita oli lapsuudenperheessäni tarjolla lähes aina silloin, kun pöydässä oli muutenkin vähän parempaa seppälää. Perunoiden huumaavan valkosipulinen tuoksu yhdistyy mielessäni aina tietynlaiseen juhlavuuteen ja erityistilanteeseen: mm. uuden vuoden juhlissa niitä syötiin aina lammaspaistin kanssa. Muutama päivä sitten tajusin, etten ollut tehnyt enkä syönyt niitä luvattoman pitkään aikaan, joten elvytin perinteen ja paistoin niitä vuoallisen hirvipaistin kylkeen.
Ja jos en olisi jo naimisissa, olisin kosinut niitä perunoita.
Ja jos niitä olisi jäänyt yhtään tähteeksi, olisin vähintään viettänyt yöni niiden kanssa.
Laitan ohjeen tähän, siltä varalta että joku muukin haluaa tirauttaa pienet onnenitkut ruokalautasen äärellä.
Tärkkelyspitoista tammikuuta!
HELVETIN HYVÄT VALKOSIPULIPERUNAT
noin kilo (hyviä) yleisperunoita
valkosipulia maun mukaan (itse laitan noin 6-8 kynttä, koosta riippuen)
suolaa
2 dl kuohukermaa (myös kasvikerma käy)
öljyä vuoan voiteluun
Kuori perunat ja viipaloi ne. Kuori ja murskaa valkosipulinkynnet. (En käytä puristinta, tulee vain turhaa tiskiä: kynsi rusautetaan ronskisti veitsen lappeella ja viipaloidaan.) Lado voideltuun uunivuokaan kerroksittain perunoita, valkosipulia ja suolaa. Sitten seuraa tärkeä vaihe: laita vuoka 200-asteiseen uuniin noin 20 minuutiksi, ota vuoka pois ja lorota päälle kerma, sitten vuoka takaisin uuniin. Paista niin kauan että perunat ovat kunnolla pehmenneet, yhteensä noin reilun tunnin ajan. Anna vetäytyä hetkisen ennen syömistä. Tarjoile minkä kanssa haluat. Kyynelehdi vähän jos siltä tuntuu.