Paskin

Kas, Lilyssä onkin juuri tällä viikolla jaettu kokemuksia niistä elämän noloimmista hetkistä. Itse toivoin hyvältä haltijalta luokan lattiaan ilmestyvää salaluukkua ja Kiinaan johtavaa pakotunnelia viimeksi eilen. 

Piirustustehtävä, jonka tulokset teipattiin seinälle yhdessä katsottaviksi ja arvioitaviksi. Tiesin jo kotona tehtävää turatessani että tällä ei jäädä historiaan kuin korkeintaan varoittavana esimerkkinä.

Kun saavun luokkaan ja näen kaikkien muiden työt:

Ehkä tavoititte tunteen?

Sitten tein sen saman, millä on ennenkin selvitty: nauroin itselleni, ennen kuin kukaan muu ehti ensin. Vaikka oikeasti itketti ihan helvetisti. 

Opettajalta sain ihan lohdullista palautetta: näkee, että on silmää ja hyviä ideoita, toteutuspuoli on vaan vielä reilusti hakusessa. Mutta kyllä se siitä, ajan kanssa. 

Itsensä vertaaminen muihin on kaksiteräinen miekka. Uskon, että ihmiselle on enimmäkseen hyväksi hengailla itseään lahjakkaampien ihmisten seurassa, koska se nostaa myös omia tavoitteita ja saa pyrkimään parempaan. Mutta itseni kaltaisille, jatkuvaa huonommuuden tunnetta poteville se tarkoittaa myös märkien rättien sarjamäiskintää päin näköä. 

Eihän siinä mitään. Lisään ostoslistalle vedenkestävän ripsivärin.