Pelko ja mitä näitä mörköjä nyt on

Lienee tarpeetonta mainita tästä vielä kerran, mutta tämä syksy on ollut lievästi sanottuna tahmea. 

Niin kauan kuin olen ollut muiden seurassa, kaikki on ollut ihan hyvin tai ainakin melkein okei. Yksin ja omien ajatusten kanssa on ollut toisin. Olen herännyt aamuyöllä siihen, että joku istuu rintakehäni päällä ja kertoo minulle, etten osaa mitään ja että mikään ei tule onnistumaan siten kuin minä haluaisin. 

Ja sen sijaan, että olisin reippaasti tönäissyt tunkeilijan tiehensä ja tokaissut että huihai, olenkin alkanut uskoa sen sanoihin. 

Vielä eilen päivällä olin sitä mieltä, että yöllinen vieraani on oikeassa. Illalla olisi keikka, jonka varmasti onnistuisin jotenkin mokaamaan. Unohtaisin laulujen sanat tai jotakin, murenisin yleisön eteen. Epäonnistuisin.

Sitten ajattelin, että nyt riittää. Otin muistikirjani ja kirjoitin sen sivulle sanan PELKO. Sitten vedin raksit sen yli. 

Auttoiko se, en minä tiedä. Mutta ilta, se meni hyvin. Oikein hyvin.

Ja kun illalla kotiin palatessa Pauli Hanhiniemi lauloi autoradiossa

mul on tästä asti aikaa, muutama lantti mammonaa, mielin määrin kahvii ja tupakkaa

olin aivan varma, että hän lauloi sen juuri minulle. 

 

Kaikki on tässä. Ja kaikki on hyvin.

Oikein hyvin.