Pepe, saat naisen kyyneliin

Olen kirjoittanut aiemminkin siitä, miten hämmentävää ja kuitenkin niin mahtavaa on löytää koko ajan uusia puolia itsestään. 

En olisi nimittäin ikinä uskonut että joskus vielä naputtelisin ylistävää postausta Pepe Willbergin uudesta levystä, mutta tässä sitä ollaan. 

Ei minulla ole varsinaisesti koskaan ollut mitään Pepeä vastaan, mutta ei hän ole myöskään artistina herättänyt mitenkään intohimoisia tunteita. Kun suht koht tolkun ihmisenä pitämäni fb-kaveri omisti taannoin statuspäivityksensä tämän kyseisen levyn hehkuttamiselle, uteliaisuuteni voitti ennakkoluuloni ja klikkasin välittömästi Spotifyn auki. 

Ja kyllä kannatti.

Olen sillä tavalla musiikkivammainen, että harvoin mitkään biisit kolahtavat ensikuulemalta. Uutta levyä pitää yleensä pyörittää useamman kerran ennen kuin se aukeaa jos on auetakseen, makustella huolella sanoituksia koska ne ovat tärkeitä, melkein melodiaakin tärkeämpiä. Mutta tämä levy iski jo ensitahdeilla kalloon kuin se kuuluisa metrin halko. 

Kolmannen biisin kohdalla tyrskin jo itkua aamukahvimukiin.

Tahdoin olla jotain muuta kuin olin

ja silti mä kaikkeni tein

ettei mikään muuttuisi 

aina ne tärkeät asiat vein piiloon itsellein

 

Ei lisättävää. Muuta kuin että

KIITOS, Pepe & Saimaa.

Te sen sanoitte: elämä muuttuu kun muuttuvat tiet.