Rantakunnossa, nyt ja aina
Suhde omaan kehoon on yksi ihmiselämän tärkeimmistä suhteista. Harvalla se suhde on täysin ongelmaton. Joskus voi käydä niinkin, että omasta kehosta tulee vihollinen. Jotakin, joka estää tekemästä asioita ja nauttimasta elämästä.
En voi pukeutua hameeseen, koska minulla on niin paksut jalat.
Hihaton paita olisi ihana, mutta en voi koska käsivarret ovat kamalaa löllöä.
Uikkareissa rannalle? Älä naurata.
Kuulostaako tutulta?
Olin hirmuisen ilahtunut kuullessani Huuma-yhteisön ja Syömishäiriöliiton Etelä-Suomen alueyhdistyksen yhteisestä #rantakunnossa-kampanjasta, joka vastustaa epärealistisia ulkonäköpaineita ja kannustaa itsensä hyväksymiseen. Tällaisia tempauksia kun ei vaan voi olla liikaa. Etenkään näin kesän kynnyksellä, kun liian moni ahdistuu vaa’an lukemasta ja vertaa peilikuvaansa kuvastojen photoshopattuihin bikinimalleihin.
Yök. En voi. En kehtaa.
Ei mitään yök. Sinä siellä, olet upea. Ja kyllä voit. Ja todellakin kehtaat.
Kampanjan ideana on jakaa somessa itsestään hyvän mielen rantakuva, tyyli on vapaa. Itseään ei tarvitse paljastella eikä edes jakaa kuvaa jos ajatus tuntuu vieraalta, voi myös vain kirjoittaa ajatuksiaan aiheesta auki. Kirjoitin blogissani viime elokuussa omasta kehosta, siihen liittyvästä häpeästä ja tuon häpeän hyvästelystä. Allekirjoitan tekstin edelleen, jos mahdollista niin vieläkin painavammin.
Painan nimittäin tällä hetkellä enemmän kuin koskaan. En ole siitä mitenkään ylpeä, mutta en myöskään häpeä sitä. Niin vain nyt on. Ja niin käy, kun syö enemmän kuin kuluttaa. Kuluneen lukuvuoden aikana kaikki ylimääräinen energia tuntuu menneen ajatustyöhön. Jatkossa sitä pitää riittää myös takapuolen nostamiseen sohvalta. Ei siksi, että haluaisin näyttää timmimmältä vaan koska haluan pitää itsestäni huolta. Haluan, että kroppani jaksaa kannatella minua ja tätä levotonta päätäni vielä pitkään.
Haluan olla keholleni hyvä, riippumatta kilojen tai muhkuroiden määrästä. Eikä hyvää tee se, että puristelen reisiäni peilin edessä ja yökkäilen.
En ole jeesus: toisina päivinä se on hemmetin paljon vaikeampaa kuin toisina. Mutta siihen auttaa, kun muistan että vastuu ajatuksistani on minulla itselläni. Minä valitsen sen, että mollaamisen sijaan ajattelen kehostani kauniita ajatuksia.
Ihmismielen voima on ihmeellinen: kun kerran oppii ajattelemaan omasta kropastaan hyväksyvästi, huomaa yllättäen suhtautuvansa muidenkin kehoihin samalla tavalla. Ei ole enää kovinkaan suurta tarvetta osallistua keskusteluun, jossa vatvotaan toisten ihmisten selluliitteja ja liian kireitä trikoita.
Sen sijaan tekee mieli huutaa: kauan eläköön kireät trikoot! Tai ei trikoita ollenkaan!
Allekirjoittanut #rantakunnossa. Täällä maalla ei uikkareita tarvita.
(Kuva, kuten tämäkin ovat tämän kevään kurssitöitä digitaalisen valokuvauksen jaksolta Saimaan AMK:n kuvataiteen yksikössä.)