Rappiolla

Inhoan sotkua ja hävitystä. En ymmärrä, mikä on se voima mikä ajaa ihmisen laittamaan paikkoja paskaksi, särkemään ja rikkomaan. Hylätyissä rakennuksissa on myös jotain todella surullista, pelottavaakin.

Mutta voi luoja, miten kiehtovaa on mennä tällaisiin paikkoihin kamera kaulassa. 

Berliini-blogiani lukeneet ovatkin tietoisia tästä taipumuksestani. Kyllä, inhoan kauhuelokuvia, pelkään pimeää ja niin edelleen. 

Mutta silti:

Hei, olen Minna ja olen urbaani löytöretkeilijä. 

Urbaani löytöretkeily kunnioittaa kohdetta: okei, sinne saatetaan mennä ihan ilman lupaa mutta mitään ei rikota. Otetaan kuvia, ei jätetä jälkiä. 

Tätäkin voisi tietysti harrastaa yksinkin, mutta sen verran olen vellihousu, että siihen en rupea. Ja mikä ihmisen onni se onkaan, kun löytää läheltä samanhenkisiä hulluja kuin itsekin on.

Lähettäiskö tänään johonkin? Joo, lähetään vaan!

Ainakin minuun jokainen käymäni paikka on vaikuttanut voimakkaasti. Sitä on vaikea selittää, mutta jotain siinä on, lähes meditatiivista: kun kävelee autioissa huoneissa, lasinsirut jalan alla rahisten ja jostain kauempaa kuuluu toverien kameroiden räpse. Näkee jotain siistiä, ottaa kuvan. Miettii kaikkea, mitä täällä on tapahtunut ja niitä ihmisiä, jotka täällä ovat joskus olleet.

Asukkaita, koululaisia, potilaita, tanssikansaa. Ihmisiä, joille tämä paikka on joskus ja jostain syystä ollut merkityksellinen. Ja on sitä ehkä yhä. 

Siinä on jotain hengästyttävän surumielistä ja hienoa, yhtä aikaa.