Rikos ja rangaistus

Muistan, kuinka palavasieluisena ja lievästi sanottuna ehdottomana lukiolaisena kirjoitin erään tulikivenkatkuisen äidinkielen esseen. Sen aiheena olivat raiskaukset ja niistä langetetut, mielestäni aivan liian lievät tuomiot. Alkuperäinen kirjoitus lienee päätynyt paperinkeräykseen jo aikapäiviä sitten, mutta muistan kyllä vaatineeni päitä vadille, kirjaimellisesti. 

Tuskin edes muistaisin koko ainetta, ellei se pulpetilleni palatessaan olisi ollut opettajan punakynällä kuorrutettu. Pilkkusääntöjen lisäksi minua kehoitettiin miettimään jyrkkää asennettani ja taidettiin myös ystävällisesti muistuttaa ihmisoikeuksista, jotka nyt vaan sattuvat koskemaan kaikkia, halusin tai en. 

Senkin muistan, kuinka tuohtunut olin tästä palautteesta. Mustavalkoisten silmälasieni läpi katsottuna opettajahan suorastaan puolusti raiskaajia. Käsittämätöntä! Ällöttävää! Ettäs kehtasi!

Lähes kaksikymmentä vuotta on kulunut noista äidinkielentunneista. Vaikka paljon on muuttunut, niin perusasetelma on silti sama: pilkkujen kanssa olen edelleen huoleton ja tuomioita mietin vieläkin. Tosin hieman toisesta kulmasta kuin silloin.

Mitä enemmän näkee ja kokee, sitä vaikeampaa on enää olla ehdoton. Jossakin vaiheessa se muuttuu lähes mahdottomaksi.

Jauhan nyt edelleen tästä vankilatyöstä, koska juuri nyt tuntuu turhalta kirjoittaa mistään muusta. Kun minulta on kysytty, miltä se on tuntunut, olen sanonut tuntevani itseni etuoikeutetuksi koska olen saanut kokea kaiken sen. Olen saanut katsoa kohuotsikoiden taakse, olen nähnyt hupparin peittämät kasvot, juonut kahvia ja syönyt keksejä vihattujen ja pelättyjen kanssa. 

Ja jokaisen rikoksen takaa on löytynyt ihminen. Ihminen, joka on tehnyt pahaa, mutta on silti ihminen.

Ja tämä kaikki on paitsi maailman hienointa, myös aivan helvetin häiritsevää. Jokin minussa haluaisi edelleen olla se seitsemäntoistavuotias, jolle kaikki oli selvää ja kirkasta, hyvä hyvää ja paha pahaa. 

Mutta ei. Ei se niin mene. Ja ihan hemmetin hyvä niin. 

Niistä tuomioista. Ne ovat puhuttaneet ja tulevat puhuttamaan, sekin on hyvä. Minä ajattelen, että rikoksesta kuuluu tietenkin tuomita rangaistukseen ja rangaistuksen tulisi olla jossakin suhteessa rikoksen vakavuuteen. Mutta mikä sitten on riittävä rangaistus mistäkin rikoksesta?

Niin. Sille on syynsä, miksi tuomioita ei jaeta kauppatorin perunakojun kulmalla huutoäänestyksellä. Täällä kerrotaan hyvin, miksi ei. Kansa kun ei välttämättä aina tiedä. 

Ajattelen myös, että olennaista olisi myös tuomioiden pituuden lisäksi keskustella niiden sisällöstä. Mikä on rangaistuksen tarkoitus? Todettakoon vielä, että rikoksen uhrin on saatava kaikki se oikeus, tuki ja empatia mikä hänelle kuuluu. Silti tuomio ei voi olla vain kosto tehdystä rikoksesta. Sillä on pyrittävä myös tekijän kuntouttamiseen ja valmistettava häntä jonakin päivänä koittavaan paluuseen yhteiskunnan täysivaltaiseksi jäseneksi. Ja mitä pidempi tuomio, sitä vaikeampaa on paluu ja sitä enemmän tukea tarvitaan. 

Kovempiin tuomioihin kriittisesti suhtautuu myös vankilapsykologi Pertti Hakkarainen, joka ajatuksia herättävässä Ylen haastattelussa kehuu myös suomalaista kriminaalipolitiikkaa. Samoilla linjoilla on myös Tommi Uschanov kiinnostavassa Long Play-esseessään Vangin dilemma, jossa hän ihmettelee sitä, mikseivät suomalaiset kulje rinta rottingilla ja ylpeile maailman parhaimmalla vankeinhoitojärjestelmällä. 

Näin Uschanov tiivistää esseessään myöskin allekirjoittaneen ajatukset:

Kuka tahansa Suomen kansalainen saa tietenkin vapaasti joko olla ylpeä Suomen alhaisesta vankiluvusta tai olla olematta. Itse olen veronmaksajana ylpeä siitä, että verojani käytetään ensisijaisesti rikollisuuden vähentämiseen ja vasta toissijaisesti rikollisten rankaisemiseen, koska edellisestä on suunnattoman paljon enemmän käytännön hyötyä omassa elämässäni. Pidän nimittäin parempana sitä, etten joudu rikoksen uhriksi lainkaan, kuin sitä, että uhriksi jouduttuani tekijä saa mahdollisimman kovan rangaistuksen. En toisaalta myöskään ole niin hyveellinen ihminen, ettenkö voisi koskaan kuvitella joutuvani tilanteeseen, joka vie minut itseni vankilaan. Myös tällöin asettaisin etusijalle vankilan tulevia rikoksia ehkäisevän vaikutuksen sen sijaan, että toivoisin mahdollisimman kovia rangaistuksia niille, jotka ovat rikoksen jo tehneet.