Ripariretrospektio

Olin vieraana rippijuhlissa, konfirmaatiojumalanpalvelukseenkin osallistuin. En ole kuulunut kirkkoon enää seitsemääntoista vuoteen, mutta ei kirkoissa paikkoina ole minusta edelleenkään mitään vikaa. Menen niihin ihan mielelläni. 

Itse asiassa paljon mielummin nyt kuin silloin aikanaan, kun olin vielä evankelisluterilaisen seurakunnan jäsen. Sillä nyt olen siellä reilusti ulkopuolinen, vailla minkäänlaista pakkoa esittää kristitympää kuin oikeasti olen.

Jumalanpalveluksen aikana katselin vakavia rippikoulunuoria puhtaanvalkoisissa kaavuissaan ja mietin, mitä ajatuksia heidän huolellisesti kammattujen hiustensa alla mahtoi liikkua. Moniko heistä oli rippikoulun aikana tuntenut oikeasti Pyhän Hengen kosketuksen, moniko aikoi hennoilla sormillaan vielä leirin jälkeenkin lehteillä Raamatun sivuja?

Moniko pystyi täydestä sydämestään yhtymään uskontunnustukseen?

Vai tunsiko joku kenties samanlaista ahdistusta albansa alla kuin minä kaksikymmentäkaksi vuotta sitten? 

Ahdistusta siitä, että ei kyennyt ottamaan ylhäältä annettua tarinaa omakseen. 

Ahdistusta siitä, että koki olevansa huonon näytelmän vielä huonompi näyttelijä.

Näyttelijä, joka uskontunnustuksen aikana liikutti huuliaan, mutta ääntäkään ei tullut ulos.

Rippilahjat toki pystyin ottamaan aikanaan vastaan ilman omantunnon kolkutusta. Muistan saaneeni tuhat markkaa, josta neljäsataa laitoin uusiin maihinnousukenkiin (koska grunge) ja loput tuhlasin kaikenlaiseen maalliseen turhuuteen.

Sillä siksihän minä riparille olin mennyt, koska juhlissa sai rahaa. Ja koska kaikki muutkin menivät.

Ja koska niin vaan kuului tehdä. Vaikkei tuntenutkaan sitä sydämessään oikeaksi.

Toiset muistelevat riparileirejään nuoruuden kulta-aikoina. Leirielämän ja pakkososiaalisuuden vihaajana inhosin sitäkin. Muistan vieläkin sen huumaavan tunteen, kun leiriltä palattuamme istuimme parhaan ystäväni kanssa lähikaupan lämpimillä rappusilla ja söimme jäätelöä. 

Silloin vapaus maistui makealta. Ja myös auringossa sulavalta Valion maitosuklaaclassicilta.