Siinä on kaikki
Aikainen aamu, hyvä fiilis. Tuttu maantie ja autostereoissa Maija Vilkkumaa.
Musta jää.
Ensin pieni heilahdus, sitten isompi. Isku tajuntaan siitä, että nyt mennään ja lujaa. Painan pääni alas ja huudan suoraa huutoa.
Rytinää ja pamaus. Pysähdys.
Avaan silmät, avaan turvavyön, avaan oven. Katson rusinakasaa, joka vielä äsken oli auton keula ja tuulilasista törröttävää puuta ja itken. Avaan pelkääjän paikan oven, pengon lattialta kassini ja sen pohjalta puhelimen. En tietenkään soita ensin yksykskakkoseen vaan sille, joka on tärkein. Itken ja soperran luuriin jotakin, hän sanoo tulevansa heti. En vieläkään soita hätänumeroon vaan alan näpyttää viestiä: pakko ilmoittaa äkkiä luokkakaverille, etten ehdi nyt samaan kyytiin muiden kouluretkeläisten kanssa. Etteivät turhaan odota. Koska en halua huolestuttaa ketään, käytän tarkoituksella ilmaisua pieni onnettomuus.
Tien laitaan pysähtyy auttajia: pakettiauto ja kaksi vakavanoloista työmiestä. Minä soitan viimein hätänumeroon ja saan pidettyä itseni rauhallisena. Apua on tulossa, voit sulkea puhelimen. Vakavat miehet ohjaavat minut autoonsa lämmittelemään. Kaulaa kirvelee, kädessä on pieni viiltohaava. En tiedä, kauanko siinä istun.
Mutkan takaa tulevat esiin vilkkuvat valot. Tajuan sen ambulanssiksi, joka tulee minun takiani. Itken taas.
Kävelen omin jaloin ambulanssiin. Saan kaulatuen ja minut pakataan paareille pehmeään pakettiin. Tää on ihan rutiinia, sen verran kovat energiat tossa törmäyksessa kumminkin. Tippaletku, verenpainemittari. Lampulla valoa pupilleihin ja alkometrista nollat.
Kaikki tuntuu absurdilta. Tämä ei tapahdu minulle.
Rakkaan vakavat kasvot ilmestyvät paarien viereen. Kulta. Onneks sie oot hengissä.
Nokka kohti sairaalaa. Mennään muuta liikennettä nopeammin, ihan protokollan mukaan. Kuuntelen sireenejä, mietin miten niiden ääni kylmää joka kerta. Traumaryhmä on vastassa siellä ensiavussa, voi olla sitten aikamoinen hässäkkä, minua varoitetaan.
Katson taas itseäni kuin ulkopuolisena. Kuin sairaalasarjan näyttelijänä. Käsiä ja kasvoja joka puolella. Yksi kiskoo sukkahousuja jalasta, toinen ottaa sydänkäyrää, kolmas kysyy allergioista, neljäs etsii suonta kanyylille. Meidän pitäisi nyt leikata tämä siun vaate. Parahdan, että se on lempimekko ja häpeän heti: mitä vitun väliä jollakin mekolla on tällaisena hetkenä. No hei kokeillaan jos saataisiin tämä pujoteltua. Ja pujottelevat sen mekon ehjänä minun päältäni.
Kuvissa ja arvoissa ei näy mitään hälyttävää, mutta minun täytyy jäädä vuorokaudeksi tarkkailuun, ihan varmuuden vuoksi. Huomenna on varmaan sellainen olo kun olis turpaansa saanut. Saan talon puolesta pyjaman ja pyörätuolikyydin osastolle.
Sänkyni viereen toimitetaan kaikki mitä tarvitsen ja ovesta ramppaa rakkaitani jatkuvalla syötöllä. On kyynelsilmin ojennettu kukkapaketti, varovaisia halauksia etten mie nyt vaan riko siuta, tiukasti toisiaan puristavia käsiä, naurua ja helpotusta. Onpa ihanaa nähdä siut elossa.
Ja kun jään yksin sänkyyn, itken taas. En sitä, miten lähellä olivat kaikki ne vähemmän onnelliset vaihtoehdot. Vaan sitä, miten paljon minua rakastetaan. Ja sitä, miten kovin vähän olen ymmärtänyt olla siitä kiitollinen.
Koska ei ole mitään muuta. Ei ole mitään muuta kuin toiset ihmiset, toiset elolliset. Se, miten me toisiamme katsomme ja miten me pidämme toisistamme huolta.
Ei ole mitään muuta. Siinä on kaikki.
