Sinä ja minä, vanhempiemme kaltaiset
Olen pitänyt keväästä asti lainassa parisuhdekouluttaja Marianna Stolbowin kirjaa Vanhempieni kaltainen. Olen myös pohtinut, mitä ja miten siitä kirjoittaisin, jotta mahdollisimman moni siitä kiinnostuisi ja haluaisi sen ehdottomasti lukulistalleen.
Koska tämä on sellainen kirja, joka ihan jokaisen olisi syytä lukea.
Tässä kirjassa haastatellut kertovat, mitä he näkivät lapsina aikuisten välisestä rakkaudesta ja vihanpurkutavoista. He kertovat myös lapsen pelosta ja siitä, mitä kotiteatterin opeista seurasi omaan perheeseen. Kuinka he arvioivat edellisen sukupolven ihmissuhteita ja mitä ovat lopulta tehneet toisin? Mitä vanhempien parisuhde opetti? Minkä opin me jätämme omillemme perinnöksi?
Kiinnostuin kirjasta luettuani keväällä Me Naiset-lehdestä (12-13/2016) Stolbowin haastattelun, jossa hän puhui vanhempien antaman parisuhdemallin vaikutuksesta aikuisten lasten parisuhteisiin. Sinänsä asia ei ole uusi: ainahan on jauhettu siitä, kuinka yleistä on että tytöt tuntevat vetoa isänsä kaltaisiin miehiin ja pojat äitiään muistuttaviin naisiin. Lapsuudenperhe on ensimmäinen yhteisö, johon kuulumme ja jonka vaikutus näkyy meissä läpi elämän, niin hyvässä kuin pahassa.
Stolbow kertoi haastatelleensa kirjaansa satunnaisotannalla 50 ihmistä, joista ainoastaan viisi kertoi omilla vanhemmillaan olleen sellainen parisuhde, jonka he olisivat halunneet itselleen.
– Melkein kaikki olivat sitä mieltä, että heidän vanhempiensa suhde oli tavalla tai toisella järkyttävä. Kammottavaa, että kaikkein yleisin vastaus kysymykseen ”miten rakkaus näkyi vanhempiesi suhteessa?” oli, ettei mitenkään.
Kammottavaahan se on. Kuitenkin Stolbow peräänkuuluttaa myös armoa omia vanhempiaan kohtaan. Tässä kohtaa on hyvä pohtia omaa sukupuutaan ja miettiä, kuinka esimerkiksi omien isovanhempien liitto on vaikuttanut omiin vanhempiin.
Ja sellainen asia kuin sota.
Monet sodan kokeneet vaikenivat kokemuksistaan, koska ne olivat liian kammottavia jaettavaksi. Siitä seurasi se, ettei mistään ikävistä asioista puhuttu, heitettiin negatiiviset tunteet sivuun ja keskityttiin vain puremaan hammasta, tekemään töitä ja pärjäämään. Pahimmassa tapauksessa pahaa oloa lääkittiin päihteillä. Näiden hiljaisten kotien lapset oppivat sekä pitämään suunsa kiinni että kätkemään negatiiviset tunteensa ja opettivat saman taidon myös omille lapsilleen. Samalla jäivät näppärästi oppimatta sellaiset elintärkeät taidot kuin omien tunteiden tunnistaminen ja niiden terve käsitteleminen.
Kuulostaako tutulta? Minusta ainakin kuulostaa. Enkä ihmettele sitäkään, miksi Suomessa on niin paljon masentuneita ja muuten vain pahoinvoivia. Tunteet eivät katoa, vaikka ne piilotetaan: ne nousevat kyllä aina pintaan, jossakin muodossa.
Ei ole merkitystä sillä, että omat vanhemmat olivat yhdessä koko ikänsä, jos kenenkään tunteista ei kodin sisällä ymmärretty yhtään mitään. Vielä vähemmän, jos tunteet mitätöitiin pelossa tai yksinkertaisesti kyvyttömyyden tähden. Siinäkin saattoi olla takana monenlaisia pelkoja.
Lapset tulevat aikuisena hakemaan apua, koska voivat jollakin selittämättömällä tavalla huonosti. Työ ei anna heille mitään ja etäisyys muuhunkin perheeseenkin on kasvanut vastenmielisiin mittoihin. Neliöitä on, mutta kukaan ei löydä ketään neliöiden sisällä. Joskus neliöitä on niin paljon, että toisen hukkaa sinne.
Samalla tavoin kuin on kiellettyä puhua kuolleista pahaa, on myös omien vanhempien arvostelu edelleen tabu. Hellimme ajatusta siitä, kuinka jokainen vanhempi tietää kyllä, mikä omalle lapselle on parasta. Totuus kuitenkin on, että moni on joutunut vastuullisen kasvatustehtävän eteen vailla minkäänlaista työkalupakkia. Tai sitten pakissa ovat olleet aivan täysin väärät työkalut.
Jos omien vanhempien kasvatusmetodeja ei saa kritisoida, ihminen syyttää itseään. Hän kääntää vanhemmille tarkoitetun vihan kohti itseään ja ajattelee olleensa sellainen huono lapsi, joka ansaitsikin tulla tunteinensa mitätöidyksi. Siitä seuraa häpeä, jota ihminen kantaa pahimmassa tapauksessa hautaansa asti. Ja se on juuri se sama häpeä, joka luuraa monen mielenterveys- ja/tai päihdeongelmaisen tai muuten vaan huonosti voivan ihmisen takaraivossa.
Omasta menneisyydestä on kuitenkin mahdollista vapautua ja tehdä asiat toisin. Se tosin vaatii aika raakaakin rehellisyyttä, tosiasioiden tunnustamista, helvetisti voimia ja aitoa halua käsitellä omaa historiaansa ja päästää irti huonosta perinnöstä. Se ei tapahdu yhdessä hetkessä eikä vielä kahdessakaan ja se sattuu ja tuntuu pahalta, mutta se on matka jolle kannattaa ehdottomasti lähteä, jos vain pystyy.
Niin itsensä kuin läheistensäkin takia.
