Tag: rappioromantiikkaa

Pääsiäismaanantai toi tullessaan jotakin pitkään odotettua: kevään ensimmäisen autiotaloretken.  Oman elämäni sherlockfuckinholmesina olin kaivanut internetin syövereistä hatarat koordinaatit hylättyyn leirikeskukseen. Fiksummat olisivat ehkä saattaneet tajuta, että perille asti ei kenties ole aurattu tietä ja että lämmin sää on jo ehtinyt viedä autuaan hankikannon mennessään.  Vähemmän fiksut sen sijaan kahlasivat upottavassa hangessa polviaan myöten, mutta saivat […]

Trendi haastoi lilyläiset kertomaan jostakin omasta harrastuksestaan ja suosittelemaan sitä myös muille. Otetaan siis haaste vastaan. Tosin kansalaisopiston kurssitarjottimelta tätä on turha etsiä. Urbaani löytöretkeily (engl. urban exploration, urban exploring, UE, urbex) tarkoittaa normaalisti näkymättömien, usein kaupungissa sijaitsevien tilojen tutkimista.  (Wikipedia)  Eli suomeksi sanottuna autiotalohiippailua.  Luulen, että kaikki alkoi Berliinistä. Ensimmäisellä reissullani selasin residenssin vieraskirjaa ja […]

Tämä on mennyt ihan mahdottomaksi. Ihan koko homma. Automatka, josta normaalisti selviää reilussa puolessa tunnissa, kesti eilen ainakin tuplat. Vaikka oli olevinaan kova nälkä ja kiire kotiin laittamaan ruokaa.  Syy: lahot talot. Mie ihan vaan nopeasti tässä pysähdyn ja käyn kurkkaamassa, onko se oikeasti autio.  Lukossa olivat, enkä olisi yksin uskaltanut sisälle mennäkään. Voihan se […]

Lapsena taivas mahtui lauantaipussiin. Ja samoin se on nykyäänkin. Pussin sisältö vaan on hieman toisenlainen. Onni on ihmisissä, joille ei tarvitse selittää, miksi vanhan ja likaisen kurkkupurkin läpi siivilöityvä valo on juuri nyt kauneinta, mitä on. Kiitos Marita ja Jukka, että ymmärrätte, mikä on tärkeää.  (Maritalle kiitos myös tästä kuvasta.)

On niitä tyttäriä, jotka hurmataan kynttiläillallisilla ja timanttikorvakoruilla. Ja sitten on niitä, joita hellitään istuttamalla pelkääjän paikalle ja ajeluttamalla maaseudun halki, pitkin ja poikin autioituneiden talojen pihoja.  Sanoisin, että se oli oikein hyvä sunnuntai. (Taipumuksestani olen avautunut aikaisemmin täällä.)  

Inhoan sotkua ja hävitystä. En ymmärrä, mikä on se voima mikä ajaa ihmisen laittamaan paikkoja paskaksi, särkemään ja rikkomaan. Hylätyissä rakennuksissa on myös jotain todella surullista, pelottavaakin. Mutta voi luoja, miten kiehtovaa on mennä tällaisiin paikkoihin kamera kaulassa.  Berliini-blogiani lukeneet ovatkin tietoisia tästä taipumuksestani. Kyllä, inhoan kauhuelokuvia, pelkään pimeää ja niin edelleen.  Mutta silti: Hei, […]