Täs on ollu vähän kaikenlaista
En ole tainnut koskaan blogiurani aikana olla kovinkaan säännöllinen kirjoittaja, pikemminkin kadehtinut niitä jotka kykenevät postaus päivässä-tyyppiseen sisällöntuotantoon, ja vieläpä niin että sisältö on oikeasti laadukasta ja kiinnostavaa. Tänä talvena oma postaustahtini on ollut kuitenkin erityisen verkkainen.
En aio pyydellä sitä anteeksi, koska yritän opetella pois niistä ajatuksista että olisin koko ajan jollekin jotakin velkaa. Enkä aio selitellä asiaa muuten kuin että on ollut tässä vähän kaikenlaista. Niin kuin kaikilla muillakin.
Aloitin uuden ja samalla vanhan työn, toisin sanoen menin suoraan vankilaan kulkematta lähtöruudun kautta. Tähän palaan vielä myöhemmin, mutta kuten Instassa jo avauduin, jännitykseltä ja vaanivalta huijarisyndroomalta ei ole vältytty. Pulssi on jo hieman tasaantunut, mutta työ ravisuttaa minua edelleen niin kuin se on tehnyt tähänkin asti. Pidän sitä enimmäkseen hyvänä asiana.
Kolme viikkoa sitten sain taskuuni todistuksen, jossa kerrotaan minun suorittaneen voimauttavan valokuvan ammatilliset perusopinnot. Aanelonen ja siihen kirjatut kahdeksan opintopistettä eivät kerro mitään siitä ihmeellisestä matkasta, jolle sain ykkösluokan lipun yhdessä kahdeksan muun upean naisen kanssa, valovoimaisen Miina Savolaisen johdolla.
Viimeisellä lähiopetusjaksolla lähdimme jälleen parin kanssa kuvaamaan, aivan kuten vuosi sitten koulutuksen alkumetreillä. Halusin kuviini elämäniloa ja energiaa, kaikkea sitä mikä minussa tuntui jääneen pimeän talven jalkoihin.
Jotain kuplivaa, jotain toiveikasta, jotain vähän pöhköä.
Jotain oikeaa ja aitoa.
Huimasi, yrjötti ja melkein kaaduin naamalleni hankeen.
Vaan hyvältä tuntui, sittenkin.
Kuvista ja katseesta kiitos, Jarna Pihlajamäki.