Tikulla silmään, osa 2
Muistelot jatkukoon:
Huhtikuu 2003
Olen muuttanut Pohjois-Karjalasta takaisin Lappeenrantaan reilu vuosi sitten, saatuani musiikkiteatteriopinnot päätökseen. En minä tänne ole tullut jäädäkseni, kunhan nyt teen hommia ja katselen, mihin suuntaan tässä vielä lähtisi. Jos vielä sinne teatterikorkeaan pääsisi joskus…
Ja onhan minulla täällä mahtava yhteisö, johon kuulua, Teatteri KESY. Tai silloin vielä Lappeenrannan kesäteatteriyhdistys. Edellisenä kesänä olin sekä näyttelemässä että tuottajan assarina, tulevana kesänä näyttelen taas mutta nyt olen myös vastaavana tuottajana. Hui. Kyseessä on kuitenkin puoliammattilaisteatteri, mukana on palkattua väkeä harrastajien lisäksi, budjettikin enemmän kuin kaksi euroa ja katsojatavoite useita tuhansia. Hetken jouduin miettimään, ennen kuin suostuin, edellisen tuottajan siirtyessä muihin hommiin. Mutta tässä sitä nyt ollaan. Näytelmä on Tulitikkuja lainaamassa ja tässä vaiheessa on kaikki ihan mallillaan: kohta alkavat harjoitukset ja lippuja on jo varattu ennakkoon oikein mukavasti. Ehkä tästä selvitään.
Tuottamisen lisäksi olen töissä Nuorisoteatterissa, opetan teatteri-ilmaisua ala-asteikäisten ryhmälle. Emmin hetken siihenkin suostumista, en ole luontevimmillani lasten seurassa Nyt on meneillään loppuhuipennus, harjoittelemme kevätnäytelmäämme Tarina hylätystä nukesta, ensi-ilta on toukokuussa. Kaikki on ihan ok, mutta tajuan selvästi että tämä ei vain ole minun juttuni. Sydän ei ole mukana siten kuin sen pitäisi olla, tunnen itseni vain tekopirteäksi tädiksi.
Asun aivan Lappeenrannan ydinkeskustassa, kauniissa vanhassa kivitalossa. Yksiöni on tilaihme: 22,5 neliötä, johon mahtuu vaatehuone. Halvan vuokran lisäksi viehättävin yksityiskohta asunnossani on kuitenkin se, ettei samassa rapussa ole muita asuntoja, vain liikehuoneistoja. Kotini saakin lempinimen Oksasenkadun Juhlahuoneisto: en pysy laskuissa siitä, monetko ensi-iltabileet ja muut kemmakat siellä reilun kolmen vuoden aikana järjestetään.
Sijainti aivan ytimessä synnyttää myös toisen lempinimen: Oksasenkadun Bed & Breakfast. Ei ole yksi eikä kaksi kertaa, kun baari-illan jälkeen joku ystävistä kellahtaa vieraspatjalle.
Elän huoletonta sinkkuelämää, mutta en osaa nauttia siitä kunnolla: rakkaudenkaipuuni on liian kova. Uskaltaudun vihdoin pyytämään treffeille komeaa poikaa, jonka kanssa meillä on ollut pientä flirttiä pitkin talvea. Treffit ovat kamalat: tunnelma on väkinäinen ja minulla on sellainen olo, että hän haluaa vain tilanteesta pois ja äkkiä. Niin tosin haluan minäkin. Myöhemmin saan häneltä selittelevän tekstiviestin, että olikin joku toinen tyttö jossain ja että hän ei oikein tiennyt mitä halusi. Vappuaattona istun yksin kotona, syön sipsejä ja ryven itsesäälissä: olen varma siitä, etten koskaan tapaa ketään vaan kuolen yksinäisenä, hulluna kissamummona.
En vielä tiedä sitä, että puolentoista vuoden kuluttua tapaan miehen, jonka vaimo minusta myöhemmin tulee. Enkä tiedä sitäkään, että joudun vielä lapioimaan monta sangollista paskaa ennen sitä.
Hyvä niin.
Jatkuu maaliskuussa 2009…