Tikulla silmään, osa 3

Huhhuh, muistelu käy kyllä työstä. Mutta jatketaanpa taas:

Maaliskuu 2009

– No tässä on tuottaja Minna Mänttäri Lappeenrannan kaupunginteatterista terve…

Oho, mitenkäs tässä näin kävi?

Enhän minä täältä mihinkään lähtenyt, vaikka kovasti meinasinkin. Sen kesän 2003 jälkeen tuotin vielä kolme kesäteatteriesitystä aina kesään 2006 asti, jolloin Teatteri KESY laittoi pillit pussiin Linnoituksen valleilla. Minä menin kokkikouluun, koska olin sitä mieltä että tarvitsen kunnon ihmisen ammatin. Vuoden päästä olin sitä mieltä, että ähäkutti, en muuten tarvitse ja lähdin opiskelemaan kulttuurituottajaksi HUMAKin Joutsenon kampukselle. 

Olen lähestulkoon opinnäytetyötä vaille valmis, kun minulle soitetaan teatterilta, että tulisinko töihin. Kun sinulla on kokemusta tuosta kesäteatterista ja mehän meinattiin nyt ruveta sitä tuottamaan. 

Ja minähän menin. 

Tämä on kolmas kuukauteni uudessa työssäni. Alunperin meitä piti olla tässä kaksi tuottajaa, mutta työparini lähtikin toiseen duuniin. Noh, näillä mennään. Tulevan kesän näytelmä on legendaarinen Votkaturistit, jota on esitetty kesäteatterissamme aiemminkin. Se nauttii aikamoista kulttimainetta: 1970-luvulla vallit olivat mustanaan väkeä, kun kaikki katsojat eivät edes mahtuneet penkeille istumaan. Odotukset ovat kovat nytkin: päärooleihin on palkattu Markku Toikka ja Jaana Saarinen, nyt pitäisi kansaa saada katsomoon. 

Olen työstäni innoissani, vaikka tuntuukin vähän hassulta: olen ollut tässä talossa aikaisemmin töissä vain näyttämöllä. Olen siellä itse asiassa nytkin samaan aikaan, näytelmässä Minä olen Adolf Eichmann. Alan huomata, kuinka suuri voi olla kuilu samassa talossa työskentevien ihmisten välillä, vaikka heidän työllään on sama päämäärä. Se hämmentää minua, olen tottunut toisenlaiseen, yhteisöllisempään työskentelytapaan. Mutta nyt ollaan laitoksessa, täällä hoidetaan oma tontti eikä muuta. That’s it. 

Siinä on sulattelemista, ehkä liikaakin. Mutta hei, onhan se nyt siistiä, että on koulutusta vastaava työ ja kuukausipalkka. Eihän tarvitse aina niin kivaa olla, sen työn?

Eihän?

Ja onhan minulla edelleen kesyläiset. Nyt tehdäänkin taidetta: minä ja ystäväni Susanna olemme kirjoittaneet ihan omia tekstejä ja niistä tulee näytelmä, sitä harjoitellaan jo. Loppuvuodesta on ensi-ilta: esityksen työnimi on Vetyä perkele! Se kertoo Lappeenrannasta ja sai alkunsa siitä, kun meitä rupesi oikein huolella vituttamaan.

Ja se onkin oikein hyvä voima, tuo vitutus. Parempi kuin arvaankaan.

 

Ja seuraava pysäkki onkin syyskuu 2009…