Toisenlaiset kuninkaalliset
Lappeenranta sekosi eilen Ruotsin kuningasparin vierailusta. Olin kyllä kaupungissa, mutta en nähnyt heitä sillä minulla oli muuta, tärkeämpää tekemistä toisenlaisten kuninkaallisten luona. Nimittäin laulukeikka Saimaan Kriisikeskuksen kymmenvuotisjuhlaseminaarissa.
Lappeenrannan Mielenterveysseuran ylläpitämä kriisikeskus on matalan kynnyksen paikka, jonne kuka tahansa kriisin keskellä räpiköivä voi ottaa yhteyttä. Esimerkiksi ihmissuhteisiin liittyvät kriisit, ahdistus, paha olo, stressi ja uupumus ovat kaikki aivan yhtä päteviä syitä tarttua luuriin. Tai jos puhelimessa puhuminen tuntuu liian vaikealta, sähköpostitsekin voi varata ajan.
Noin kolme vuotta sitten minä olin se, joka vapisevin käsin kirjoitti sähköpostiviestin ja kertoi tarvitsevansa apua.
Ulospäin kaikki näytti ihan hyvältä (näin ainakin kuvittelin) mutta sisältä olin umpisolmussa. Elämästä olivat hävinneet kaikki värit. Saatoin saada joistain asioista hetkellistä mielihyvää, joka kuitenkin katosi samantien. Ajattelin, ettei millään mitä teen ole oikeasti yhtään mitään merkitystä, ei itselleni eikä kenellekään muullekaan.
En halunnut tunnustaa heikkouttani kenellekään, koska kuvittelin että minun on aina oltava se, joka jaksaa ja pärjää ja kannattelee muita. Että se on minun olemassaoloni oikeutus, se että olen reipas tyttö joka aina hoitaa kaiken. Pidin kynsin hampain kulisseista kiinni: muiden seurassa tsemppasin ja yksin ollessani tipahdin suoraan pimeän kuopan pohjalle.
Sitten tuli se päivä, etten enää pystynyt valehtelemaan itselleni. Tajusin, että tarvitsen apua, mutta ajatuskin terveyskeskukseen soittamisesta halvaannutti. Lisäksi minun päähäni oli iskostunut vahva mielikuva siitä, ettei kunnalliselta puolelta edes välttämättä saa apua pitkien jonojen vuoksi.
Koska enhän minä edes ole niin sairas.
Lähetin sähköpostiviestin ja sain siihen vastauksen melkein samantien. Varataan aika, milloin sinulle sopisi? Ensimmäisen tapaamisen taisin itkeä melkein alusta loppuun. Kyynelten seasta tippui vastaanottohuoneen lattialle lammikollinen vuosikausia padottua häpeää, itseinhoa, surua, pettymyksiä ja menetyksiä.
Muistan vieläkin, miltä tuntui kävellä silloin kotiin. En tiedä, olenko koskaan tuntenut askeliani yhtä keveiksi.
Sain käydä keskuksessa sen kevään aikana yhteensä kymmenen kertaa. Senkään jälkeen minua ei päästetty putoamaan, vaan minut ohjattiin saman tien kunnalliselle puolelle mielenterveyskeskuksen asiakkaaksi, ilman että minun tarvitsi itse soittaa yhtään puhelua minnekään. Kun ihmettelin, eikö sinne muka tarvitsekaan jonottaa ikuisuuksia sain kuulla että ehei, ihan samantien pääsee, tilanne on oikein hyvä.
Silloin mietin, montako ihmistä jättää hakematta apua vain siksi että pelkää jäävänsä ilman sitä?
Virallisen sairaskertomukseni mukaan olen sairastanut keskivaikean masennuksen ja toipunut siitä. Papereiden ulkopuolella ajattelen, että toipuminen jatkuu edelleen, kenties läpi tämän elämän. Ja että tärkeä osa toipumistani on myös se, että uskallan kertoa asiasta häpeämättä itseäni. Se ei ole helppoa, mutta se on välttämätöntä.
Koska masennuksessa ei ole mitään hävettävää.
Ehkä siellä ruudun toisella puolella on nytkin joku, joka painii samanlaisten tunteiden kanssa mutta avun hakeminen tuntuu vaikealta. Kriisikeskuksia löytyy ympäri Suomea, sinua lähellä olevan löydät täältä.
Hae apua. Et tule katumaan sitä.
