Tuulet saa mua kannattaa

Onkohan meillä ollut täällä puhetta artistista nimeltä Maritta Kuula? On tai ei, niin kuunnelkaa häntä. On hyvä.

Suosikkini on hänen toinen soololevynsä Valo ota vastaan (1997), joka aikanaan iski täysi-ikäisyyden kynnyksellä maailmantuskissaan räpiköivään allekirjoittaneeseen kuin Eino-myrsky Etelä-Savon metsiin. Muistan sen kouluperjantain, kun viimeisellä tunnilla naputtelin sormia pulpettiin, valmiina ryntäämään kohti viikonloppua ja 18-vuotisbileitäni. Kello pärähti ja samalla lyömällä myös päänsisäisessä jukeboksissani lähti soimaan Mä en tarvii enää äitii.

Mä en tarvii enää äitiä, en, mä en tarvii, mä en enää tarvii, mä en tarvii lisää neuvoo vaan mä selviän…

Olin jo ehtinyt kirmata pyörätelineille asti, kun tajusin jättäneeni lompakkoni pulpetille.

Oh the irony.

***

Marittan musiikki oli minulta hetken unohduksissa, kunnes taas kesällä löysin sen uudestaan. Ja olin taas vähän niinku kaheksantoista. 

//www.youtube.com/embed/vLuBZyXBlLk

Sanoitukset ovat minulle musiikissa vielä säveltäkin tärkeämmässä roolissa. Tykkään erityisesti myös siitä, että teksti aukeaa suht vähäisellä analyysilla, kuten tässä:

Ruben istui tunnin täällä mut mä sanoin sille että lähde kävelemään,

se sano ”sä oot sitten sellanen tyhmä paska joka ilon elämästä vie”

 

Just näin. 

 

Mikä musiikki saa sinut tuntemaan itsesi kahdeksantoistavuotiaaksi?