Tyttö, joka itki Imatran Rossossa

Torstaina, hetkeä ennen puoltapäivää kannoin viimeiset työt palautustiskille ja sanoin kiitos ja kuulemiin. Viiteen saakka olisi ollut vielä aikaa liikutella siveltimiä, mutta kokemus on opettanut, että turhaa on hieroa enää silloin kun henkilökohtainen huippukohta on saavutettu. Ei se siitä enää miksikään muutu. 

Sitten hurautin Koskenpartaalle, kävelin paahteiselta kävelykadulta suoraan ilmastoituun Rossoon ja tilasin kaljan ja pasta carbonaaran. 

Ja tirautin pienet itkut. Ihan vaan pitkästä ilosta.

Et kai mie sit vähä niinku romahin. Mut ei se mitää, koska miul o oikeus miu omii tunteisii.

On tietysti kamalan kliseistä sanoa, että tämä oli hieno reissu ja että kävi miten kävi niin kyllä kannatti.

Totta kai haluan sinne kouluun. Mutta vaikka tulisi tyrmäys, niin olen kuitenkin jo nextillä levelillä. 

Tajusin, etten ollut kertaakaan noiden neljän päivän aikana miettinyt sitä, tykkääköhän joku muu nyt tästä mitä minä teen. Että olenkohan minä nyt varmasti tarpeeksi hyvä, että kelpaan, jollekin toiselle. Olin seurannut omaa näkemystäni ja mennyt koko ajan kohti sitä kuvaa, jonka omassa päässäni näin. Välillä raskaasti kiroillen ja turhautumistani nieleskellen, kun rautalanka taipuikin omille mutkilleen ja muovailusavi tarrasi sormiin kiinni kuin löysä pullataikina. Ja sitten taas melkein riemusta kiljahdellen ja tasajalkaa hyppien, kun hiiltä haparoivasti pitelevä käsi sai kuin saikin viiden tunnin tuhertamisen jälkeen aikaan jotakin hyvin läheisesti ihmishahmoa muistuttavaa.

Tein koko ajan asioita itselleni. Katsoin tekeleitäni ja kysyin, tykkäänkö minä tästä. Ja vastasin, että kyllä, meitsi diggaa. Hei muija, hyvin sä vedät.

Ja mikä tärkeintä, fokukseni ei ollut tulevassa. Ei. Se oli tässä hetkessä, tässä matkassa. Siinä mitä tapahtuu tässä ja nyt.

Carpe that fucking diem, luki olallani heiluvassa kangaskassissa. Ja niin minä tosiaan tein. 

Ja se ajatus, se itketti vielä vähän lisää.