Ulos kaapista

Ai niin, tänään piti pukeutua pinkkiin. Tämä on lähin, mihin kykenin:

Sympatiani ovat kuitenkin kaikkien rintasyöpää sairastavien puolella. Niin kuin tietysti kaikin muinkin tavoin sairaiden puolella.

FB-kaverini teki äskettäin rohkean teon: hän tuli ulos kaapista. Nimittäin sairauskaapista, kertoen statuksessaan sairastavansa rintasyöpää.

Hän lupasi myös jatkossa kertoa sairautensa hoidosta ja kaikkeen siihen liittyvästä ja myös ymmärtävänsä, jos jollekin hänen kavereistaan nämä päivitykset ovat liikaa ja ahdistavat.

Saa poistaa listoilta tai laittaa eston päälle, en loukkaannu. 

Niin. Jokainen meistä tietää kyllä, että syöpä ei tartu. Tiedämme myös, että emme elä ikuisesti. Mitä vaan voi elämässä sattua ja kenelle vaan, mutta ikävistä asioista harvoin somessa avaudutaan. Itse asiassa sanonta kell’ onni on, se onnen kätkeköön kääntyy somessa vinksin vonksin: onnesta ja ihanista asioista leuhotetaan niin isosti kuin mahdollista, mutta suru yleensä kätketään. Näin teen itsekin.

Ja onhan se ihan ymmärrettävää, ettei halua avautua kipeistä asioista joukolle puolituttuja: tuskin kenenkään fb-kaverikokoelma koostuu pelkistä sydänystävistä. Luulen kuitenkin, että eniten kertomista vaikeuttaa pelko siitä, että sen jälkeen toiset eivät enää näekään sinua, vain pelkän sairauden.

Leiman otsassa.

Ja luulen myös, että eniten se pelottaa heitä, jotka ovat aina tottuneet pärjäämään itse. Jotka ovat niitä reippaita huolehtijoita, joiden olkapäähän toisten on aina ollut hyvä nojata. 

Siinä joutuu väkisinkin kysymään itseltään, kelpaanko minä myös tällaisena? Heikkona, vajavaisena? 

Tietysti sairauksilla on myös eroja. Jos jalka katkeaa, voi kipsistä laittaa kuvan nettiin. Mutta murtunut mieli onkin jo toinen juttu. 

Mietin joskus istuessani terapeutin odotushuoneessa, mitä tapahtuisi jos nyt päivittäisin olevani paikassa mielenterveyskeskus. En tietenkään tehnyt sitä, koska ajattelin että eihän se todellakaan kuulu kaikille. Ja että eihän sellaisia päivityksiä nyt vaan kertakaikkiaan laiteta, hyvänen aika.

Mutta eniten kyse oli tietysti pelosta: hylätyksi tulemisen pelosta. 

Nyt ajattelen, että olisi tosi hyvä jos me kaikki opettelisimme pelkäämään vähän vähemmän

sekä muiden sairauksia että omia heikkouksiamme,

sitä, mitä muut meistä ajattelevat

ja elämää ylipäänsä. 

 

Luulen, että tämä maailma saattaisi olla silloin edes vähän parempi paikka.